Matkalla parhaan ystävän kanssa - kuinka 15-vuotias koiramme pärjäsi Roomassa, rannalla ja 8000 kilometrin automatkalla?

Nera Castel Gandolfossa Albano-järvelle katselemassa.

Olisiko tätä vuosikausia sitten uskonut, kun palasimme silloin neljävuotiaan koiramme kanssa eläinlääkäriltä päät painuksissa, tuoreen diagnoosin kanssa: sydänvika. Iän myötä paheneva, lääkkeillä koiran vanhetessa hoidettavissa, mutta osalla potilaista on valitettavasti edessä äkkikuolema nuorella iällä.

Sen diagnoosin kanssa koiramme on nyt elänyt 11 vuotta lisää, eikä lääkkeitä ole vieläkään tarvittu. Viimeisimmässä tarkastuksessa eläinlääkäri, sama tuttu kuuntelija, sanoi ettei oikeastaan enää havainnut koko vikaa sydänäänissä. Voiko se parantua, kysyin ihmeissäni. Ei oikeastaan, lääkäri sanoi. Teillä on vain ollut onnea.

Niin meillä tosiaan on ollutkin! Pentuna ja nuorena sairaalloinen ja sydänvikainen cockerspanielimme (korva- ja anaalirauhastulehduskierteitä, kohtutulehdus, virtsakiviä,  rasvapattileikkauksia, hammaskiveä, vatsaongelmia) on yhä ilonamme, ja nuoruuden sairastelut ovat iän myötä vähentyneet ja nyt vanhuksena lähes hävinneet. Sydänvikakin. 

Nera tuntuu iän myötä vain tervehtyvän ja piristyvän. Se on ollut jo vuosia ikäisekseen pirteä, mutta nyt alkukesästä se alkoi olla aika väsynyt ja huonossa kunnossa, ja olin varma että sen lähtö oli lähellä. (Lue aiheesta heinäkuun alun postaus Kun jokainen iltalenkki voi olla viimeinen) Sitten ymmärsin trimmata sen karvat pois, ja päästessään eroon tukalasta turkistaan alkoi uusi elämä! Rapsuttelut ja tassun pakonomaiset nuolemiset jäivät. Askel keventyi. Uskalsimme jopa ottaa sen mukaan viiden viikon Italian-reissullemme, automatkalle läpi Euroopan, ja tässä postauksessa kerron miten se koiran kannalta sujui. 

Jossakin vaiheessa kevättä ja kesää tuntui että jos sen ottaisimme kuumaan autoon matkustamaan ja matkan stresseistä selviämään, tulisi siitä varmasti koiran viimeinen matka. Vielä mitä! Reissu on nyt heitetty ja koira sen kun vetreytyi päässessään lämpimämpään ilmanalaan. 

Nera pitää autossa matkustamisesta. Se on tottunut siihen pennusta asti sillä se on matkustanut kanssamme Roomaan toistakymmentä kertaa autolla. Ensimmäiset reissut yhdessä toisen koiramme kanssa, sittemmin sillä on ollut koko takakontin matkatavaroilta jäävä tila käytössään. 

Yhteensä reissulla tuli ajokilometrejä lähes noin 8000, kun laskee yhteen Tallinna-Rooma -välin edestakaisin (6400), matkan Calabriaan lomakylään (1400) ja pienemmät ajomatkat Rooman lähialueille. Siinä oli istumista meille kaikille, mutta voi olla että koiralla oli kaikkein mukavimmat matkustusolosuhteet: se pääsi makoilemaan pehmeän matkalaukun ja pyyhkeiden päälle ja ottamaan halutessaan pari askelta matkustussopessaan.  

Kuumuus niin autossa kuin perillä Italiassa arvelutti etukäteen meitä omistajia, mutta meillä kävi säiden suhteen koiran kannalta hyvä tuuri ja sekä meno- että paluumatkalla: Koko Via Baltica samoin kuin reitti Saksasta Itävaltaan oli pilvinen, vähän väliä satoi. Menomatkalla elokuun lopussa aurinko tuli esiin vasta Italian puolella, kuinkas muuten, ja sitten lämpöä riittikin aina syyskuun loppupuolelle asti. Paluumatkalla niin ikään lämpö jäi Italiaan, ja loppumatkan satoi. 

Italian yli 30 asteen lämpötiloista huolimatta Nera pärjäsi hyvin, sillä oli nyt lyhyt turkki ja eikä kuumuus oikeastaan ollut edes pahimmillaan, sillä tänä vuonna jouduimme siirtämään koronatilanteen takia matkasuunnitelmiamme kesältä syyskuulle. Monina kesinä Italian-lomilla koira on läähätellyt 40 asteessa ja yli 25 asteen yölämpötiloissa. 

Toki oli tilanteita jolloin sillä oli tälläkin kerralla varmasti todella kuuma, esimerkiksi hellepäivän jälkeisellä iltakävelyllä Rooman keskustassa tai keskipäivän pakollisilla pissatusulkoiluilla. Tai Calabriassa merenrannalla, jossa se vietti kanssamme all inclusive -lomaviikon lomakylässä (villaggio) buffetpöydän antimineen (=paljon liharuokien tähteitä)! 

Koiran otimme rannalle mukaan toki vain aamupäivän viileämpinä tunteina sekä sitten illansuussa, lopun päivästä se sai viettää viileissä sisätiloissa huoneessamme tai sen terassipihalla. Joka-aamuinen rutiini rantalomalla mieheni kanssa koiralla oli lähteä aamukuuden kävelylle rannalle, jolloin ei ollut liian kuumaa ja aurinko vasta teki nousuaan.  Samoin iltamyöhän ja trooppisen lämpimän yön kävelyt (Neran täytyy päästä vähintään kerran yössä tarpeilleen) sen kanssa teki mieheni koko reissun ajan. Tuumimme huvittuneina, että miehelläni oli paljon enemmän kahdenkeskistä aikaa ja usein vielä melkoisen romanttisissa maisemissa koiramme kuin vaimonsa kanssa tällä lomalla! Melkein olin Neralle kateellinen.

Calabriassa Trevi Villagessa.

Nera kulki tiiviisti mukanamme kaikkialla. Aikaisempina vuosina olemme jättäneet sen usein mieheni vanhempien luo menojemme ajaksi, mutta nyt kun se on niin vanha ja sen pidätyskyky on huonontunut, emme halunneet jättää sitä huonokuntoisten appivanhempieni vaivaksi. Oli oikeastaan ihme ja hyvää tuuria, ettei reissulle sattunut montakaan tilannetta jolloin koiran takia olisi ollut vaikea suunnitella tekemisiä. Roomassa koirat ovat tervetulleita useimpiin ravintolohin, kauppakeskuksiin ja kauppoihin, mutta koronan takia emme sisätiloihin edes pyrkineet ja onneksi usein pissalle haluavaa koiraa ei niihin tarvinnutkaan viedä. 

Kun kävimme kahviloissa ja ravintoloissa, söimme aina ulkona terassilla ja Nera seurasi ongelmitta mukana. Usein se sai huomiota tarjoilijoilta, ja kaikkein parhaimmat kohteliaisuudet eräässä pizzeriassa Trasteveressä, jossa tarjoilija sen iän kuullessaan huokaisi Neran kuuluvaan niihin ninja-cockereihin jotka elävät todella vanhoiksi ja vain paranevat vanhetessaan. Se on ihan totta, totesin. Nera on juuri sellainen, en tiennytkään että hänenlaisilleen cockereille on oma kategoriansa mutta nyt tiedän. Meillä on ninja-cockeri. 

Ja sitten Nera sai herkkuja! Sillä oli todellinen italialainen loma, kaikin puolin. Toimme sille herkkupaloja ja lasten jämiä hotellien buffet-pöydistä, automatkoilla syötimme sille sen minkä hampurilaisista tai take away -lasagneannoksista jäi yli, annoimme ylimääräiset ravintola-annoksistamme ja kotioloissa appivanhempani hemmottelivat sitä jauhelihalla, kananfileellä ja pihvinpaloilla. 

Luulisin että jos koirat osaisivat kaivata menneisyyttä (tai ehkä ne osaavatkin, kuka tietää), Nera kaipaisi Italian-lomaltaan juuri ruokapuolta. Sitäkään se ei tuntunut panevan pahakseen, että pääsi haistelemaan niin monia uusia paikkoja ja polkuja. Koirat saavat uutta virtaa siitä, että niiden aivoille antaa stimulaatioita vaihtelemalla kävelyreittejä ja viemällä välillä aivan uusille reiteille, eikä aina kiertää samaa tuttua lenkkiä. 

Tämän huomasi Nerassa selvästi reissun aikana. Se lähti aina innossaan mukaan ja kun se pääsi autosta ja putkahti jälleen johonkin uuteen paikkaan, milloin Lungoteveren varteen tai Villa Borghesen puistoon Roomassa, milloin jälleen uuden huoltoaseman pihaan, milloin keskelle merenrannan hajuja tai raikkaan vuoristoilman keskelle. 

Monesti mietin sen jaksamista, mutta reippaana se kulki mukanamme paikasta toiseen, haisteli antautumuksella kaikkea ympärillään ja usein eteni juoksujalkaa. Kieli usein pitkällä ja tauon tullen se käytti tilaisuutta hyväkseen ja kellahti lepäämään johonkin varjoiseen paikkaan. Kuljetimme sen hihnassa vesikuppia, sellaista kevyttä kannettavaa mallia jonka saa kasaan ja solmittua hihnaan kiinni. Joka tauko oli myös juomatauko. Rooman keskustassa juomapisteitä oli usein saatavilla eikä omaa kuppia aina edes tarvittu. Ravintoloillakin oli usein koirille omat vesikupit. 

Matkan viimeinen "ponnistus" oli minilomamme Dolomiiteilla, josta kirjoitinkin edellisessä postauksessa Vähän lähempänä taivasta - miniloma Italian Dolomiiteilla ja elämäni onnellisin hetki. Siellä kävelimme aamusta iltaan alppikylissä ja -niityillä ja 2100 metrin korkeudessa vuoren laella, jonne nousimme kahdella köysihissillä. Nera mukana tietenkin! 

Kuumuudesta ei siellä tarvinnut kärsiä, sillä syys-lokakuun vaihteen sää oli raikas ja viileä ja aurinko lämmitti päivällä juuri sopivasti. Nera oli vuoristomaisemissa elämänsä vedossa. Se nousi vaivatta ylämäkiä ja kiipesi jopa kanssani vuoren korkeimmalle kohdalle johon kukaan muu perheenjäsen ei kanssani suostunut kiipeämään. Autoin sitä pahimmissa paikoissa työntämällä takapuolesta, sillä totta kai olin vähän huolissani sen vanhan sydämen puolesta. Nousu oli rankkaa minullekin. 

Perillä huipulla lepäsimme auringonpaisteessa ja rapsuttelin koiraa kehuakseni sitä hienosta saavutuksesta. Ei joka perhekoira tällaisissa paikoissa teekään päivälenkkejään. Alas laskeutuessa minulla olikin sitten täysi työ pysyä sen perässä, kun se kirmasi alaspäin. 

Nyt kun olemme parisen viikkoa olleet kotona, tuntuu melkein kuin Nera kaipaisi jotakin. Tylsistyykö se kotona? Lenkeille se lähtee ehkä vielä tavallistakin innokkaammin, ja kun avasin autotallin oven ensimmäistä kertaa kotiintulomme jälkeen, koira meni ihan sekaisin. Se hössötti ja pyöri ja olisi halunnut mennä autoon, ja meni hetken aikaa ennen kuin sain sen tajuamaan että nyt ei lähdetä minnekään. 

Ja sitten kun viime viikon lopulla lähdimme, metsäretkelle Keskuspuistoon nimittäin ja ajoimme Maunulan majalle autolla, Nera vallan innostui. Olivatkin varmaan jo alkaneet nämä kodin lähiympäristön aina samat lenkkipolut kyllästyttää. Ihan niin kuin me ihmiset, koiratkin kaipaavat ja rakastavat vaihtelua, tarvitsevat elämäänsä välillä uusia maisema ja ennen kaikkea aina uutta liikettä pysyäkseen vireinä, nuorekkaina ja hyväkuntoisina. 

Nera Spoletossa.

Nera Dolomiiteilla.

Nera Ostian rannalla.

Nera piazza Navonalla.

Nera Rooman kaduilla...

...ja vuoristopoluilla.

Nera Panteonin edessä...

...ja Vatikaanissa.