Muutoksen menetetty mahdollisuus? Riitelyksi meni koronakonsensuskin

Olisihan se pitänyt arvata - riitelyksi tämäkin meni. Koronaviruspandemia nimittäin. Siinä missä keväällä maailma oli (ainakin näennäisen) yhtenäinen uuden viruksen kohtaamisessa ja sen torjunnassa, niin nyt on jakauduttu kahteen leiriin. Ellei useampaankin. Toinen leiri jatkaa viruksen torjumista ja sen vakavuuden ymmärtämistä samantasoiseksi kuin keväällä, toinen leiri sanoo että sehän on vain flunssa ja kaikki torjuntatoimet ovat turhia tai ainakin ylimitoitettuja. Ja sortavat yksilön oikeuksia, yhteisestä hyvästä viis. 

Puolin ja toisin syytellään. Te jotka seuraatte suosituksia, olette sokeita lampaita. Te jotka ette noudata suosituksia, olette vastuuttomia typeryksiä. Ettekö ymmärrä, että juuri minä olen oikeassa?

Moni on sitä mieltä, että korona on valtaapitävien tai valtaan halajavien juoni, 5G-verkon syytä tai päättäjien pyrkimys saada kansa ulkonaliikkumiskiellon alaiseksi ja talutushinhnaansa. Salaliittoteoriat valtaavat netin ja pursuilevat sieltä ulos. Kuka uskoo, että maskin käyttö näivettää aivot. 

Sitten on heitä, jotka yhä vielä pelkäävät astua ulos kodeistaan, koska pelkäävät saavansa viruksen ulkoilmasta 10 minuuttia sitten kävelleeltä ohikulkijalta tai kuten Italiassa, mal ariasta eli pahasta ilmasta (lue aiheesta syyskuun postaus Koronatappiomielialaa ja mal ariaa roomalaisessa kampaamossa: saamme sen kaikki, se tarttuu ilmasta) Iso osa ihmisistä pitää virusta samanlaisena uhkana kuin keväällä, kuuntelee järkensä ääntä ja noudattaa mielellään ohjeita, joita päättäjät yrittävät vaikeassa tilanteessa ajantasaisina pitää, vaihtelevasti onnistuen. 

Jotenkin aavistin tämän jo keväällä. Kirjoitin silloin blogiin tekstejä joissa vertasin koronapandemiaa pimeäksi autiomaaksi, jonka keskelle ihmiskunta on astumassa. Naiivisti mutta vakaasti uskoin, että olemme astumassa sinne yhtenä rintamana, käsi kädessä, ja vaikka emme näe eteemme niin emme voi muuta kuin astua eteenpäin ja toivoa, että valoa joskus vielä tulee pilkottamaan ja autiomaataival jonain päivänä päättyy. Ja onhan meillä matkalla toisemme, käsi josta pitää kiinni.  

Toisaalta näin vahvasti koronan viestinä, muistutuksena ihmiskunnalle siitä että olemme ylittäneet rajamme, tuhonneet planeettaa liikaa, kuluttaneet liikaa, matkustaneet liikaa, unohtaneet tärkeimmän ja eksistentiaalisessa hädässämme alkaneet turvautua sijaistoimintoihin, jotta ei tarvitsisi kohdata syvimpiä ajatuksiamme ja tarpeitamme.  Virus ei olekaan pelkästään uhka, vaan ennen kaikkea viesti. Sen avulla voisimme oppia muuttamaan tapojamme, huomaamaan lähimmäisemme, pienentämään elinpiiriämme ja tyytymään vähempään. 

Nämä olivat haavekuvia joiden toivoin toteutuvan, vaikka pelkäsin alusta lähtien muuta. Että sössisimme tämänkin, alkaisimme riidellä kuten joka ikisestä asiasta muutenkin riitelemme. Halu palata entiseen "normaaliin" olisi niin suuri että se peittäisi kaiken muun alleen, myös mahdollisuuden muutokseen. (Lue aiheesta huhtikuun postaus Mistä koronavirus sai alkunsa, milloin voimme palata "normaaliin"? Vastaus on epämiellyttävämpi kuin uskotkaan)

Olen seurannut muun muuassa somessa ihmisten mielialoja koronaan liittyen.  Paljon puhutaan talouden kokemista kolauksista ja kuoliniskuista koronan takia. On tietenkin todella ikävää, että niin monet joutuvat kärsimään taloudellisesti rajoitusten takia tai menettävät työnsä (minäkin menetin) ja heidän tulonsa putoavat. Yksilön näkökulmasta kärsimys on aina kestämätöntä ja kauheaa, mutta isojen muutosten keskellä joku aina kärsii. Moni kärsii. Ihmiskunnan vauhti on ollut liian suurta, kulutus liian suurta, jatkuvan kasvun ihanne kestämätöntä ja sen täytyy tulla tiensä päähän. Ja ennen kuin uusi tasapaino maailmassa löytyy, monilla on vaikeaa. Se on uuden, paremman tulevaisuuden hinta. 

En tiedä onko koronasta muutoksen airueksi. Näyttää siltä ettei ainakaan kokonaan ole, vaan sen tuoma viesti on peittynyt eripuran alle ja muuttunut kiistakapulaksi ihmisten välille. Mutta koronan tuomassa viestissä tärkeintä ei ole se, mikä on kuolinprosentti sairauteen tai tehohoidossa olevien potilaiden määrä vaan se mitä koronan yhteinen torjunta on meille opettamassa: toisen ihmisen huomioon ottamista, luopumista turhasta ostelusta koska ostoskeskukset ovat kiinni, kotiin jäämistä ainaisen menemisen sijaan. Jatkuvan talouden kasvun ihanteesta luopumista. Kääntymistä sisimpäämme ja pelkojamme kohti ja näkemään, että kirkkaimpana siellä loistaa kumminkin rakkaus. Se on siellä ja voimme tarttua siihen jos haluamme. Voimme joka päivä tehdä valinnan mitä haluamme olla, mille puolelle itsessämme antaa vallan ja mitä ympärillemme jakaa. Ja mitä hyvänsä jaamme, sitä saamme monin verroin myös takaisin.

Ja sitten ehkä tärkeimpänä: koronapandemia on ollut opettamassa oman egon ympärillä pyörimisen lopettamista. Se on vaikeaa koska meille on syötetty yksilöllisyyden palvontaa koko pienen elämämme. Minä ja minun tunteeni, minä ja minun tarpeeni, minä ja minun oikeuteni. Mutta mitä jos oppisimmekin jakamaan, emme vain ottamaan itsellemme? Jakamaan rakkautta emmekä vain vaatimaan itsellemme jotakin? Toimimaan yhteiseksi hyväksi, emme vain saadaksemme itse jotakin? Käytän maskia koska haluan osoittaa välittäväni muista ihmisistä ja yhteisestä hyvästä. Jätän väliin ainaiset menoni, jotta olen osaltani vähentämässä viruksen leviämistä. Pysyn kotona, ja siinä sivussa saatan löytää jotakin hyvin tärkeää: läheiseni ja perheeni. Ja ehkä myös itseni.  

Vihaa, niin sinuakin vihataan.
Hymyile, niin sinullekin hymyillään.