Olet olkapääni kaamoksessa ja minä olen sinun

Vaikka sisällä lampun valossa väsyttää, olkapääni on aina valmiina
läheisille, jotka sitä tarvitsevat.

Vuoden harmaimmat aamut ovat taas täällä. (Aiheesta vuoden takainen teksti täällä) Sataa taukoamatta, ohutta mutta runsasta tihkua joka tuulenpuuskissa rumpauttaa peltikattoon kaatosadetta muistuttavan ääniraidan. Tervemenoa viimeiset lehdet puista, te syksyä uhmanneet haihattelijat, jos vielä olettekin pitäneet kiinni oksista niin tämä tuuli teidät repii maahan, aikanne on nyt lopullisesti ohi. 

Kun syksy tulee, tarvitsen olkapäätä. Tarvitsen jotakin johon asettaa ajatuksista raskas mieleni. Se olkapää voi olla sohvan tyyny, saunan lauteen päänalunen tai mieheni joka muistaa jättää minulle aamulla lämpimän kahvin pannuun ennen kuin vetäytyy työhuoneeseensa etätyöläisen rooliinsa.  Tai sanoo päivän jälkeen jolloin olemme ehtineet tuskin sanaa keskenämme vaihtaa emmekä illallakaan oikein jaksaisi: ti amo, anche oggi. 

Se voi olla hetki kun heittäydyn laiturin päästä neliasteiseen meriveteen, tunnen kylmän sävähdyksen iskevän iholle ja joudun vetämään syvään henkeä jotta se ei salpautuisi. Se voi olla juoksulenkki sateessa tai iltapäiväcappuccinot ulkona yllättävässä auringonpaisteessa. Se voi olla uni, pitkä ja katkeamaton. Uni jossa tapaan vanhan ystävän, ja on kuin olisimme jakaneet koko elämämme. 

Tarvitsen olkapäätä. Sinun joka et enää ole täällä etkä tule olemaan. Mutta olkapääsi on vahva ja sen tuntee vaikka aikojen ja matkojen takaa. 

Paras olkapää on sinun, ystäväni, joka soitat vaikka tiedät että olen väsynyt ja keskityn selviytymiseen. Tai soitat juuri siksi, etkä odota että voimistun ja jaksan taas itse soittaa (sillä lopulta soitan aina, saan voimani takaisin, selviydyn). 

Sinä joka tiedät ettei elämä koskaan päästä helpolla eikä varsinkaan heitä, joille on annettu pohjaan asti tuntemisen lahja, se suurin siunaus ja kirous jonka elämä voi antaa. Sillä oi, vaikka olisi suunnattomasti paljon helpompaa nähdä aurinko pelkkänä taivaankappaleena, vuodenajat pelkkinä maapallon asennon muutoksina ja maailma fysiikan lakien alaisena rationaalisena kokonaisuutena, en koskaan vaihtaisi omaa tapaani nähdä asioita pois! 

En vaihtaisi monimutkaisuutta turruttavaan suoraan tiehen, en loputonta pohdintaa järjen tylsistyttävään ääneen. Sillä vain sirpaleissa välkähtelevä kauneus ja sen tuoma kipu voi tehdä elämästä täyden.

Mielummin kuin suoraa sileää tietä...

 Toivon myös voivani olla olkapää sinulle. Milloin vain tarvitset. Sillä omassa ajoittaisessa auringonpuuteväsymyksessäni on se ihmeellinen puoli, ettei se ikinä paina omia olkapäitäni kasaan. Ne ovat aina valmiina sitä varten, jos joku ympärilläni niitä tarvitsee eivätkä ne koskaan väsy auttamaan. 

Ja tiedätkö mitä? Selviän tästäkin syksystä ja pimeydestä. Kuten aina ennenkin. Liekki sisällä ei sammu, ja sen valossa voin yhä nähdä tämän maailman ainoan auringon. Sen joka on äkisti peittynyt paksun pilvikerroksen alle ja pilvettöminäkin päivinä kellottaa enää vain matalalla taivaanrannassa, haaleana muistona kesän kuumista päivistä ja armottomasta, vaarallisesta porotuksesta (ainakin olen nyt turvassa ihosyöpää aiheuttavilta säteilyiltä, hah). 

Lue kesän auringosta ja valosta esimerkiksi seuraavat tekstit: 

Ystävien seurassa Seurasaaressa ja läpi koko helteisen viikon, läpi muutosten 

Kaikki tämä valo ja sen sokaiseva hehku

En nimittäin ole vakavasti kaamosmasentunut vaikka tekstin perusteella saattaa joku niin ajatella. Olen vain syvällä ajatuksissani, hetken vielä hämmentynyt siitä ettei aurinko enää lämmitä, ja mieleni elää tavanomaiseen tapaansa tiivistä rytmiään yhdessä vuodenaikojen vaihtelun kanssa. 

Pimeys sammuttaa hehkuni, paiskaa minut maahan, kaataa sohvan pohjalle torkkumaan, saa minut nukkumaan kymmenen tuntia yössä ja sytyttelemään kynttilöitä, mutta ei se minua nujerra. 

Omalla tavallani rakastan myös kaikkea tätä, pimeyttä ja ajatusta loputtomasta lepäämisestä lämpimän peiton alla. Kynttilöitä. Lasten leikkiä valaistussa olohuoneessa ja pimeyden sulkemista ulkopuolelle verhoilla. Suppuun sulkeutumista, vetäytymistä, antamista periksi talven ikiaikaiselle kutsulle levätä ja laskea tahtia. Niin meidän pohjoisen ihmisten on tarkoitettu tekevän (ehkä ympärivuotinen aurinko ei minulle kuulukaan, minua ei ole tehty sitä kestämään?). 

...kuljen polkua jossa on ylämäkiä, esteitä, kuoppia ja mutkia. 
Kaikkea sellaista joka saa minut joka hetki muistamaan, että olen elossa.
Kuvat eilisen sadelenkiltä, yhdeltä olkapäistäni. 

Nykyaikana talveksi hiljentymisestä vain on tehty niin vaikeaa ja luulemme, että meidän kuuluisi olla samanlaisia kesät talvet. Ei meidän kuulu. Pimeys on aivoillemme merkki hiljentyä ja vetäytyä luolan lämpöön, korjaamaan keihäitä ja elämään säästöliekillä, tekemään vain aivan välttämättömimmät asiat lyhyen päivänvalon aikana. Korona-aika ehkä vähän opettaa tätä vanhaa ajattelua, pakottaa rauhoittumaan, jättämään joitakin menoja väliin. Unohtamaan kaiken maksimoinnin, niin tehokkuuden, tulosten kuin tulojen. Ei se loppujen lopuksi ole niin vaikeaa, huomaatko sen jo?

Rakastan tätä ajatusta luonnon rytmiin mukautumisesta. Ja teen sen enemmän kuin mielelläni. Pudotan vauhtia, antaudun pimeydelle ja alistun kylmyydelle ja korkeintaan muistelen hetkiä auringossa, haaveilen matkoista lämpöön. Ja onhan aina olkapää, jota vasten painautua ja selvitä pimeydestä vähän helpommin. Joka auttaa unohtamaan auringon ja sen häikäisyn ja muistuttaa, että uusi kevät odottaa jo tuloaan, kaukana vielä mutta kuitenkin. Se saapuu valoineen ja lämpöineen kaikille jotka talvesta selviävät.