Pikkumustassa koulutunnilla, päättymätön lentomatka ja tyytyminen siihen mitä on - unennäkijän vilkas yö
Unenomainen silta Pärnussa |
Aurinko laskee tätä nykyä kuuden maissa, pian sen jälkeen on jo pilkkopimeää. Sen ajan minkä pimeys velloo painostavana ikkunan takana (asia jota inhoan ja kesäaikaan kammoten ajattelen ja muistelen), teen perheelle illallista, siivoilen, käyn ehkä saunassa, luen ja katson Rai Uno -kanavalta L`Eredita -tietovisailuohjelmaa, jota koko perheellä usein seuraamme. Sen jälkeen sammutamme television ennen kuin iltayhdeksän (tai Italiassa iltakahdeksan) uutiset alkavat. En halua näyttää lapsilleni, miten masentavasti maailmasta uutisoidaan enkä itsekään nähdä sitä. Päivittäisten uutisten katsomisen lopettaminen on ollut elämäni parhaita päätöksiä.
Sittenhän voi jo mennä nukkumaan! Mikä ihana ajatus. Miksi valvoa enää yhdeksän jälkeen ja nähdä yhtään enempää pimeyttä ikkunan takana kuin on pakko? Lisäksi sitä kautta saa mahtavan pitkät yöunet nukuttua ja aamulla herää (toivottavasti) virkeänä. Kuten tänä aamuna kävi, kun avasin silmäni pilkkopimeydessä kello 5.45 ja havaitsin välittömästi, että aamunkajo on vielä erittäin kaukana...
Nukahdin kuitenkin uudelleen ja sitten heräsimme koko porukka vähän yhdeksän jälkeen, syyslomakaranteenilaisia kun olemme (lue aiheesta teksti Syysloma karanteenissa Italian-reissun jälkeen, mutta miksi karanteenia oikeasti tarvitaan?)
No, olinko pirteä herätessäni? En! Silmät olivat täynnä silmänurkkiin kuivunutta rähmää, olin kai taas mennyt itkemään unessani. Virkeyden puute johtui kuitenkin ennen kaikkea siitä, että olin niin uupunut kaikista unistani. Tämä oli taas niitä öitä, jolloin unimaailmassa on niin vilkasta että hyvä jos hengähtää ehtii.
Ensin olin koulun ruokalassa maitojonossa (kyllä, taas niitä kouluunpaluu-unia). Takanani oli pitkä jono maidonnälkäisiä koulupoikia lasit kädessä, kun oma vuoroni ottaa maitoa sellaisesta koulusta tutuista maitoautomaateista tuli. Lasiin alkoi valua vetistä harmaata litkua, ai niin, kouluissa joutuu juomaan tätä kauheaa rasvatonta, ehdin ajatella kun maidontulo jo ehtyi, eikä lasi ollut ehtinyt täyttyä edes puoliksi.
Jätin takanani odottavat pojat valittamaan maidon loppumista ja siirryin ruokajonoon, jossa ilmoitettiin lasagnen loppuneen, mutta tarjolla oli sen sijaan kaali-silakkakääryleitä. Niitä eteeni laitettiinkin kokonainen pellillinen, joka oli polttavan kuuma. Ota patalappuja avuksi, keittäjä sanoi ja heitti minulle muutaman pinttyneen likaisen patalapun. Niiden kanssa sain otteen pellistä mutta huterasti se pysyi käsissäni, jonkinmoiseksi piirakaksi muuttunut kääryleannos oli koko ajan liukua pelliltä lattialle.
Pian se liukuikin, läiskähti keskelle ruokalan lattiaa. Ja minulla kun oli niin nälkä etten muuta olisi halunnut kuin syödä jotakin! Itkua purren heitin piirakan roskiin ja lähdin tunnille. Mutta jouduinkin kauppakeskukseen, jossa kaikki oli autiota ja kiinni koronaviruksen takia. Kovalla vaivalla löysin takaisin kouluun, mutta tietenkin olin jo myöhässä tunnilta. Mutta mikä luokkahuone, missä kerroksessa? Kysyin neuvoa käytävällä maleksivilta oppilailta ja löysin oikean luokan, jossa opetus oli täydessä käynnissä. Historiantunti tietenkin, aiheena kenraalikuvernööri Gustaf Mauriz Armfelt.
Harmi vain etten saanut muistiinpanoja ollenkaan tehtyä, sillä kirjoitin aina otsikon tai muuta väärin ja aikaa tuhraantui korjaamiseen. Ja sitten opettaja oli jo pyyhkinyt taulun tyhjäksi ja kirjoitti jo liitu sauhuten uutta tekstiä. Kynäni oli pelkkä nysä ja muistiinpanopaperi ruttuinen, mutta ajattelin että auta kuin tyytyä siihen mitä on, pääasia että saan tekstin kirjoitettua. Sitä paitsi oli niin epämukava olo pikkumustassa ja saappaissa, joissa tajusin yhtäkkiä olevani, ei ollenkaan mikään kouluasu. Nämähän ovat kaikki paljon nuorempiakin kuin minä. Olin aivan väärässä paikassa. Mitä ihmettä tein täällä?
Joskus hereilläkin voi tuntea kuin olevansa unessa, kuten näissä maisemissa Dolomiiteilla pari viikkoa sitten... |
Koulusta selvittyäni kävelin viime Italian-reissun paluumatkalla näkemäämme pärnulaista siltaa muistuttavalla sillalla siskoni kanssa ja yritin kertoa kouluun joutumisestani, mutta en saanut sitä sanottua. Sen sijaan sisko selitti siitä, kuinka he esikoisen kanssa menivät hirveästi ja olivat tosi aktiivisia, mutta kun lapsia on tullut lisää he eivät enää liiku oikein missään. Kommentoin siihen, että meillä asia on juuri toisinpäin: esikoisen kanssa linnoittauduimme kotiin koska emme vielä olleet varmoja kuinka hoitaa häntä oikein ja viihtyisikö hän missään muualla kuin kotona, mutta muiden lasten myötä olemme rentoutuneet ja olemme vähän väliä jossakin menossa. Olemme tajunneet, että parhaat muistot syntyvät silloin kun lähtee.
Sellaisen keskustelun kävimme ja se olisi ihan hyvin voinut olla todellisesta elämästä. Ehkä olemme joskus sen oikeasti käyneetkin, ainakin jotain sinne päin. Ainakin olen aiheesta kirjoittanut, lue esimerkiksi postaus Kiitos joka kerrasta jolloin olen lähtenyt matkaan.
Ja kuin osoitukseksi aktiivisesta menemisestämme yön unet päättyivät painajaisenomaiseen uneen siitä, että istuin lentokoneessa matkalla jonnekin, mutta en itsekään tiennyt minne. Olin unohtanut minne olin matkalla, etsin vimmatusti taskuistani lentolippua jossa määränpää lukisi mutta en löytänyt. Lentoemännältä en kehdannut kysyä, epäilin tietäisikö hänkään. Jotakuta olin menossa tapaamaan mutta en muistanut enää sitäkään, että ketä. Joku minut oli kutsunut kylään, jos oikein muistin. Mutta odottaisiko se joku minua lentokentällä? Miten osaisin toimia, kun en edes tiennyt missä olin? Eikä lento loppunut millään. Se vain jatkui ja jatkui, eikä minulla ollut aavistustakaan milloin se loppuisi. En kai ikuisesti joutuisi tässä koneessa istumaan, ajattelin tuskaisena, minähän pelkään lentokoneita ja pitkiä lentomatkoja, mikä painajainen olla tietämättä matkan kestoa.
Mutta loppuihan se matka viimein. Nimittäin siihen että havahduin hereille ja näin, että verhojen takaa pilkotti jo valoa. Se näytti niin voimalliselta että hyvällä onnella aamu saattaisi olla aurinkoinen. Ja niinhän se olikin, ja aurinko paistaa puolipilvisellä taivaalla yhä nyt vieläkin, tuntia myöhemmin kun kirjoitan tätä tekstiä. Aurinko paistaa tänäänkin, aivan kuten se eilenkin paistoi. Se ei enää hehku eikä lämmitä, mutta se paistaa kuitenkin, ja vaikka en enää voi imeä sen lämpöä, imen niin paljon valoa kuin mahdollista on. Molempia ei voi ympäri vuoden saada, kaikkea ei tässä elämässä koskaan saa. Täytyy tyytyä siihen mitä saatavilla on aivan kuten unessa tyydyin ryttyiseen paperiin ja huonoon kynään, ja iloittava siitä sillä se on kaikki mitä sinulla juuri nyt on ja aina tyhjää parempi.
Unista olen kirjoittanut myös postauksissa
Apua, näin unta exästäni (ja tätä ei sitten kerrota miehelleni) - mistä unet kertovat?
Kommentit
Lähetä kommentti