Pimeyden ja kaaoksen keskellä koronakaranteenissa. Aurinkoni, missä olet?

Kotiinpaluukaaos.

Terveisiä matkalaukku-
kaaoksen ja koronakaranteenin keskeltä! Ajoimme eilen kotipihaan läpi sysipimeän sadesään, pitkin kosteudesta kiiltäviä Helsingin asfalttiteitä joita maahan pudonneet syksyn lehdet pilkuttivat. Niissäkin kosteus kiilteli ja katuvalojen kelmeä oranssi valo, joka oli auton lamppujen lisäksi ainoa valonlähde pimeydessä.

Laiva Tallinnasta saapui ajallaan Helsinkiin alkuillasta ja kuvittelimme ehtivämme hyvin kotiin aikaiseen illallisaikaan. Mutta olimme väärässä. Koko reissun, koko 6400 kilometrin ja 14 rajanylityksen ainoa jono ja rajatarkastus koettiin Helsingin Länsisatamassa. 

Jonotimme lähes tunnin, sillä jokainen laivasta ulos ajava auto pysäytettiin. Ensin rajaviranomainen antoi ohjelapun maahansaapumisesta ja omaehtoisesta koronakaranteenista riskimaista saapumisen jälkeen. Sitten poliisi tarkasti passit. Sen jälkeen pääsi jatkamaan matkaan.

Hieman ihmettelimme, miten pelkkä passintarkastus palvelee koronan ehkäisemisessä. Meillä oli Italian passilainen kokoonpanossa, mutta siltikään ei kysytty, mistä maasta olemme tulossa. Olimme varautuneet selvittämään reittimme rajalla, oikeastaan olimme varautuneet siihen jo aivan menomatkan alusta asti millä tahansa rajalla, mutta vieläkään sitä ei kysytty. Vapaa liikkuvuus on todellakin taas rajatonta, kuten sen EU:n ihanteiden mukaan kuuluu olla.

Nyt meillä on koronakaranteeniohje keittiön pöydällä ja sen mukaisesti olemme asettaneet itsemme omaehtoiseen karanteeniin kahdeksi viikoksi. Tähän olimme toki varautuneet alusta asti, ja varsinkin sen jälkeen kun reissun aikana Italian koronatilanne muuttui huonompaan ja tautitapaukset ylittivät kriittisen rajan sataatuhatta asukasta kohden.

Jo Virossa huomasimme tulleemme toiseen koronatodellisuuteen. Maskeja oli harvalla, ja tuntui lähes pienimuotoiselta shokilta huomata, että niitä todella ei täällä käytetä. Olimme ainoita maskinkäyttäjiä mennessämme pärnulaiseen ravintolaan tilaamaan (ja tietysti söimme ulkona terassilla, toisin kuin ravintolan noin sata muuta asiakasta...).

Laivalla Tallinnan ja Helsingin välillä sama meininki jatkui. Porukkaa oli joka pöydässä ja nurkassa, mutta maskinkäyttäjät saattoi laskea kahden käden sormilla. Edes henkilökunnalla ei ollut maskia. Omat maskimme pidimme tiukasti kasvoilla, lapset paheksuivat ihmisten maskittomuutta ääneen asti ja omat ajatukseni liikkuivat jossakin ihmetyksen ja mielipahan välillä. Miksi ihmiset eivät välitä, miksi he eivät käytä maskeja? Näitä pieniä kangaskappaleita, joihin tottuu ihan pian ja ne alkavat tuntua oudosti jopa mukavalta, osalta asua, osalta sitä että haluaa pitää huolta itsestään ja toisista ihmisistä. Yhteiseltä vastuulta. Osoitukselta että haluaa tehdä oman pienen osuutensa siitä, että maailmassa olisi edes vähän vähemmän kärsimystä. Maskittomuus on välinpitämättömyyttä, vastuuttomuutta ja yhteisen hyvän unohtamista. Mutta niin monessa muussakin asiassa ihmiset nuo asiat unohtavat. Niin moni unohtaa. Ja siksi maailma on kulkemassa sitä kohti mitä se on.

THL:n karanteenisuosituslappu.

Puolasta ostimme vielä muutaman kangasmaskin lisää, muun muuassa
tämän josta tykkään todella paljon. Se on jopa tyylikäs etten sanoisi! 

Kotona odotti sateinen, syksyinen piha, hiljainen koti, joka kyllä nopeasti täyttyi valosta ja metelistä kun saimme matkatavaroita sisään ja ennen kaikkea lapset. He aloittivat välittömästi leikkinsä siitä mihin viisi viikkoa sitten olivat jääneet, mies toi autosta yhä uuden matkalaukun ja nyssykän sisään ja minä laitoin pastaveden kiehumaan ja katoin lautaset pöytään. Eikä sitten enää voinut väittää, että olisi ollut pimeää ja hiljaista.

Ulkona pimeys kuitenkin vallitsi läpitunkemattomana ja tunsin sen läsnäolon joka solussani, vatsassa värisevänä möykkynä ja pelkona joka valui hitaasti suonia pitkin jäseniin. Paniikki. Nyt olen palannut tähän pimeään, siihen jonka näen ikkunan takana ja joka peittää kaiken sisäänsä, eikä sille voi mitään. Eikä aurinkoa enää ole.

Kodin keinovalot levittivät toisaalta kodikasta mutta toisaalta kelmeää valoaan, sitä jonka valossa pitäisi jaksaa edessä oleva pitkä talvi. Sytytin nopeasti pari kynttilää ja muistin että suolalamppuihin täytyy ostaa uusia uunilamppuja, sillä nurinkurista kyllä, niiden heikko mutta elävä valo auttaa pimeyden torjumisessa moninkertaisesti enemmän kuin kirkkaimmatkaan led-lamput.

Pikaisen illallisen jälkeen kävimme nukkumaan, kuuden päivän ajomatkasta totaalisen uupuneita koko porukka. Olin kaivanut kaapista lapsille paksupuuvillaiset yöasut ja itselleni pitkät yöhousut ja pörrösukat, niitä joihin päin ei koko kesänä eikä varsinkaan Italian-kuukautena ole tarvinnut vilkaistakaan.

Yöllä heräsin peiton alla siihen että oli hiki, ja potkin sukat ja pitkät housut jalastani. Yöt eivät sittenkään vielä ole niin kylmiä kuin sydäntalvella. Ja kuten kaikkina kesän öinä tunsin taas peiton paljasta ihoa vasten ja ajattelin, että näin sen pitäisi aina olla. En halua öitä pitkissä pyjamoissa ja paksuissa sukissa, haluan kesän öiden lämmön itselleni ainaiseksi. Mutta se ei ole mahdollista, sillä olen valinnut elää täällä pohjoisessa maailmankolkassa jossa on kylmä kymmenen kuukautta vuodessa, hyvänä vuonna yhdeksän.

Ilma iholla on täällä viileää, tunnen sen myös nyt istuessani tässä keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa t-paita ylläni. Kesästä ei ole enää jälkeäkään tässä talossa eikä kohta enää minussakaan, muuta kuin vielä hetken ajan rusketusraidat, koko ajan haalenevat. Olin toivonut saavani tankattua kesän auringonvaloa ja lämpöä koko talveksi ja ties koko loppuelämäkseni, mutta nyt heti kotoon palattuani huomaan, että pimeys peittää kaiken ja on kylmä. Niin kylmää ja pimeää.

Miten turvallista muistaa kulunut kynnys: Hän seisoi sillä hiuksissaan tuuli
hän näki pihavaahteran keinuttavan tähtiä poissa kaukana, syvästi lähellä.
- Sylveig von Schoulz

Tätä kirjoittaessani on ulkona kuitenkin tapahtunut jotakin ihmeellistä. Aurinko on tullut esiin. Taivas on sininen ja valkoisten pilvien läikittämä, auringonvalo saa pihapuiden voittopuolisesti vielä vihreät mutta myös monet keltaiset lehdet hehkumaan. En ehkä voinut juoda aamucappuccinoani ja kirjoittaa ulkona auringossa, mutta kunhan nyt olen saanut tekstin valmiiksi, voin mennä ulos ja kääntää kasvoni kohti aurinkoa, se yhä vielä on läsnä. Vaikkei yhtä voimallisena, lämpimänä ja hyväilevänä kuin ennen ja vaikka joudun pukemaan takit ja housut ylleni tarjetakseni ulkona, se kuitenkin on.

Aurinko ei häviä taivaalta koskaan, se on siellä pimeimmänkin talven ja pilvisimmänkin päivän aikana, ja voin aina kurottaa käteni sitä kohti, muistella sen lämpöä ja kuvitella olevani vähän lähempänä sen hehkua, edes ajatuksissani.

Lokakuun aurinko Helsingissä on heikko, mutta se kuitenkin on.

Lopuksi vähän musiikia. Paluumatkan tunnelmia kuvailee erinomaisesti tämä Skylar Greyn kappale, jossa tiivistyy kaikki oleellinen, mitään lisäämättä, mitään poistamatta: