Erilainen koronasyksyn aamu: bussissa aamutuimaan. Korona on jäädyttänyt menot ja meiningit, mutta onko se huono asia?

Marraskuinen Töölönlahti.

Matkustin tänä aamuna bussilla keskustaan. Toisen kerran tänä vuonna. Kyllä, toisen kerran. Edellinen kerta tapahtui Runeberginpäivänä, jolloin vein hampaansa täräyttäneen kuopuksen hammasklinikalle Meilahteen. (Tapahtumasta voi muuten lukea täältä blogistakin, tekistä nimeltä Huuli auki, hampaat irti - väärä valinta risteyksessä ja suunta kohti tapaturmaa). 

Sen jälkeen tuli korona ja kaikki sen tuomat muutokset. Kotiin käpertyminen, etäisyydet, väkijoukkojen välttäminen. Kevät meni kokonaan kotona ja luontopoluilla, kesän harvat keskustareissut teimme pyörällä ja ellen aivan väärin muista, niin vain kaksi tai kolme kertaa junalla. (Lue aiheesta esimerkiksi tekstit Pyörällä Oodiin ja muita asioita, jotka korona on opettanut tekemään toisin tai Lämmintä, valoisaa ja liian täyttä: kesäyö korona-aikaan Helsingin keskustassa)

Kauppakeskuksissa en ole käynyt maaliskuun jälkeen muuta kuin 3-4 kertaa pyörällä lähikauppakeskuksessa Kaaressa tai Sellossa, ja näissäkin vain välttämättömien syiden kuten passikuvan oton tai isänpäivälahjan oston vuoksi, nopeasti asian hoitaen ja viipymättä kotiin. 

Ja nyt kun aikaa on kulunut, ihmettelen oikeastaan että miten sitä ennen tulikaan niissä ostoshelveteissä pyörittyä. Sitä osa-aluetta elämässä ei ole lainkaan ikävä, enkä usko että tulen ottamaan enää uudelleen tavaksi vaikka korona jonain päivänä väistyisikin. Korona on jäädyttänyt menot ja meiningit, mutta monet niistä olivatkin aivan turhia. Paljon aidompia ja parempia asioita elämään on mahdollista löytää aivan läheltä, vierestä, omasta sisimmästään ja rakkaimpiensa kehon lämmöstä tai heidän olemassaolonsa valosta. 

Kulutus- ja elämyskulttuurin jättämisen myötä en olen menettänyt elämästäni yhtään mitään. Päin vastoin. Olen saanut tilalle ja omaksunut niin paljon mielenrauhaa ja toisaalta uutta tietoa, että tiedän tämän olevan ainoa ihmiskunnalla edessä oleva tie, jota käymällä on jotakin mahdollisuuksia jonkinlaiseen tulevaisuuteen. Kulutusyhteiskunnan ja jatkuvan kasvun tavoittelemisen loppu nimittäin, se on väistämättä edessä, jos haluamme säilyttää planeetan asuinkelpoisena ja edes yrittää estää edessä olevaa ilmastokatastrofia.

Kuulun ehdottomasti niihin 23%: een suomalaisista, jotka tutkimusten mukaan sanovat koronarajoitusten vaikuttaneen elämäänsä myönteisesti. Toisin sanoen elämä on rauhoittunut, sosiaalisuus vähentynyt, turhat menot karsiutuneet. Tilalle on löytynyt enemmän aikaa perheelle, luontosuhteen syventymistä, kehon ja mielen yhteyden löytymistä, rauhoittumisen oppeja ja luonnollisemman rytmin mukaan elämistä. 

Valkoinen sorsa parvessa. Erilainen kuin muut.
Tunsin suurta yhteenkuuluvuutta.

Tänään kuitenkin herätyskello soi aikaisin ja nousin ylös pimeyteen, kävelin kosteudesta kiiltävällä asfaltilla bussipysäkille ja nousin bussiin, tälläkin kertaa hammasasioiden takia. Huristelin kerran niin tuttuja reittejä keskustaan päin, ja ymmärsin että siitä on todella hyvin pitkä aika kun edellisen kerran olen huristellut. Puhumattakaan niistä nuoruuden ajoista ja vähän uudemmistakin, kun huristelin joka päivä, milloin mistäkin syystä, en malttanut pysyä kotona tuskin ollenkaan. Aina piti mennä jotakin ostamaan, tapaamaan tai katsomaan. 

Mihinhän kaikkialle oikein silloin olin menossa, en muistakaan enää. Jonnekin jotakin etsimään, jotakin jostakin löytämään. Lienkö löytänyt vieläkään, mutta onneksi enää ei ole kiire minnekään. Elämä on lyhyt ja loppuu aina liian aikaisin, eikä sitä kannata kiireellä ja turhalla touhotuksella pilata. 

Ja nyt kun olen tämän viimeistään nyt koronavuoden myötä ymmärtänyt, en enää hätäile. On lupa olla ja ottaa rauhallisesti, antaa maailman kiitää ympärillä eteenpäin vaatimuksineen ja paineineen. Siihen pyörään ei tarvitse lähteä mukaan. Siihen ei pidä lähteä mukaan. Vain rauhoittamalla rytmiä, vaatimuksia ja kasvutavoitteita on mahdollista kääntää planeetan kurssi pois ekosysteemien tuhosta.

Bussissa ikkunan heijastuksessa näin maskin kasvoillani, myös muutamien muiden matkustajien. Kaikilla ei ollut, ei vieläkään, vaikka hallitus puhuu jo ulkonaliikkumiskiellosta viimeisenä keinona tartuntojen estämisessä. Kun kaikki ne nuoruuteni vuodet ajelin näitä teitä näillä busseilla, olisinko ikinä arvannut joskus tulevan tällaisenkin ajan, jolloin näen ikkunan kuvajaisesta maskikasvot? 

Jouluvalot tuikkivat pimeydessä, niitä on näihin aikoihin yhä useammalla parvekkeella ja ikkunoissa. Nopeasti laskin, että joillakin pikkuparvekkeilla erilaisia valosarjoja oli jopa 4-5. Olisin halunnut muuttaa yhteen sellaiseen kotiin vaikka heti. Jos minun kotini ja parvekkeeni olisi pieni ja ihana soppi, täyttäisin sen heti jouluvaloilla ja kynttilöillä, kun päivänvalon määrä laskee alle kymmenen tunnin! Sammuttaisin kaikki muut valot jotta en kuluttaisi liikaa sähköä, ja tunnelmoisin. Kotona meillä on jouluvaloja monessa ikkunassa, mutta koska huoneita on niin paljon ja tila niin suuri, tuntuu ettei tarpeeksi tunnelmallista koskaan saa. Se on yksi näiden turhan suurien kotien huonoista puolista. 

Jossakin liikenneympyrän paikkeilla ensimmäinen aamun valo alkoi olla havaittavissa. Aurinko nousi Ruskeasuon ja Pasilan takaa värjäten pilvenriekaleita syvän keltaisiksi. Keltainen aamutaivas, mitä se kertoikaan uskomusten mukaan? Jotakin pahaenteistä, jotakin väistämätöntä, muutosta, murrosta? Taivas on ollut usein aamulla keltainen näinä aikoina. Hymähdin kohtalonomaisille ajatuksilleni ja yritin muistella, mikä meteorologinen ilmiö keltaisen aamutaivaan takana olikaan, mikä tieteellinen selitys (taivaan väriin vaikuttavat valon ilmakehässä kulkema matka, pilvien paksuus ja sijainti, ilmansaasteet jne.). Kaikelle löytyy aina tieteellinen selitys, tiede kyllä osaa sen homman.  

Töölössä tuli vastaan tämä ihastuttava kirjakahvila. Ellei olisi
korona-aika ja toisaalta vähän kiire junaan, olisin mennyt sisään.

Töölön kulmilla alkoi näkyä joulukuusia. Töölön kirkon edustan joulukuusen valoja ihaillessani ne yhtäkkiä sammuivat, kunnes tajusin kuusen ympärillä häärivän monta työntekijää. Kuusta vasta pystytettiin ja koristeltiin, se oli juuri saapunut siihen. Ihastuttavaa. Joulunodotuksen ensi hetken ovat täällä juuri nyt.

Joulukadut ja -ikkunatkin kai auenneet, ilmeisesti joulunavauskin saatiin järjestettyä poikkeusajasta huolimatta. Me emme edes harkinneet lähtevämme mukaan, vaikka yleensä on perinteenä ollut. Toisaalta tänä vuonna myös jotenkin on tuntunut, että joulu juoksee päälle vielä tavanomaistakin hirvittävämmällä  vauhdilla, niin että esimerkiksi joulunavauksen ajankohta meni täysin ohi. Olen vasta tottumassa ajatukseen, että olemme juuri palanneet Italiasta, keskimmäinen aloittanut eskarin ja pimeä syksy on todella täällä, kun pitäisikin valmistautua jo jouluun. 

Näköjään pitää paikkaansa, että mitä hitaammin antaa oman elämän soljua, sitä pyörryttävämmällä vauhdilla kaikki ympärillä tapahtuu. Lopulta sitä kaikkea katsoo sivusta aivan huuli pyöreänä ja miettii, että mikä tarkoitus tällä kaikella vauhdilla ja suorittamisella on. Olethan jo hankkinut ja mielellään jo paketoinut kaikki joululahjat, valmistellut tämän vuoden kuusenkoristeiden teeman,  suunnitellut joulumenuun ja hei, nyt on black fridaykin, osta osta osta mitä vain, kunhan ostat! Olenko todella joskus ollut siinä kaikessa mukana?

Lähes keskipäiväksi ehtinyt aamu päättyi kävelyyn marraskuisen harmaalla Töölönlahdella. Seurasi päivän kiireisen hetki, kun yritin ehtiä seuraavaan lähtevään junaan, mutta onneksi pian huomasin että myöhäistyin jo. Sitten saatoin jälleen hidastaa tahtia ja nauttia raikkaasta, lähes nollaan laskeutuneesta lämpötilasta. 

Seuraava juna saapui ajallaan (miksi kiirehtiä, kun junia menee aina uusia) ja matkustin lähes tyhjässä junanvaunussa kotiin. Kävelin asemalta kotiin ja avasin kotioven, jonka takana etätyöläismieheni piti etäkokousta. Hän oli istuttanut pojat piirrettyjen ääreen ja hyvinhän järjestely toimi. Sekasotku olohuoneessa oli mahtava: eteinen täynnä kiireellä riisuttuja ulkovaatemyttyjä, joulukuusen koristeet, dublolegot, pehmolelut ja askarteluvälineet sulassa sovussa olohuoneen lattialla ja pojilla vähän omituiset päivävaatteet yllä, mutta muuten hyvin oli mies aamun hoitanut, työn ja lapset yhtä aikaa. 

Iltapäivän loput valoisat tunnit saatoinkin sitten suunnitella kirjoittavani, työtekstejä, romaaniani tai tätä blogia, mitä kulloinkin.  Mutta sitten kuitenkin aloin pestä ikkunoita, homma jota rakastan tehdä (lue aiheesta teksti Ikkunanpesun ihanuus ja monet muistot). Kirjoittaa ehtii kyllä pimeälläkin. Patistin pojat kanssani uudelleen ulos ja etsimme yhdessä varastoista jouluvaloja ulos ripustettavaksi. Meidänkin pihalle tarvitaan nyt lisää valoa! 

Pian päivä alkaa kääntyä jo kohti iltaansa. Perjantai ja viikonloppu. Aina yhtä hieno tunne, vaikka tekisi kuinka lyhyttä työviikkoa ja kuinka olisi kotiäitinä ja eläisi aikatauluttomuudessa. Illalla aion viikonlopun kunniaksi lämmittää glögilasin, ehkä toisenkin. Sytyttää paljon kynttilöitä ja jouluvaloja. Kuunnella Jouluradiota, yhdessä perheen kanssa ja kun perhe kyllästyy äidin tykkäämiin "surullisiin" joululauluihin (lue: kaikki perinteiset suomalaiset joululaulut), jatkan kuuntelemista kuulokkeilla. 

Ja nyt kun ikkunat ovat puhtaat, voimme lasten kanssa kiinnittää niihin askartelemiamme paperilumihiutaleita, jotka antavat edes vähän valkoisuutta tähän mustaan pimeyteen, jonka ilmastonmuutos näyttää tuoneen uudeksi normaaliksi talviimme. 

Ensimmäiset lumihiutaleet pääsivät ikkunaan jo eilen.

Jouluradiota ja sen ihanan surumielisiä melodioita kuuntelemassa. 
Mikä siinä on kun suomalainen nauttii sellaisesta musiikista ja jopa
hymyilee sitä kuunnellessaan?