Matka mökille läpi sumun, ohi onnettomuuden ja odottamaton ilo perillä

Sumua päin.

Oli sysipimeää kun lähdimme ajamaan kotipihasta aikaisin aamulla. Onko nyt yö, lapset kysyivät kuten monesti muinakin aamuina näinä aikoina; ei ole ihme että heidän sisäinen kellonsa menee sekaisin tässä kasvavan pimeyden keskellä. 

Ei, nyt on aamu ja me lähdemme mökille, vastasin ja sitten he jo sen heti muistivatkin. Mökille, jippijaijee! He ovat vielä siinä ihanassa iässä ettei heitä tarvitse mökille houkutella, päin vastoin. Muiden vanhempien varoituksista tiedän, että ne ajat jolloin perheen teinejä ei saa mökille kuin kiristyksen, uhkailun tai rajattoman peliajan lupauksen voimalla, odottavat meitäkin jossain tulevaisuuden hämärässä. 

Mutta vielä ne eivät onneksi ole täällä. Lähdimme kolme iloista ja aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta pirteää lasta takapenkillä ja yksi autoonpääsemisestä innostunut koiravanhus takakontissa ajamaan kohti mökkiä. 

Lahdentiellä liikenne oli laiskaa ja pimeys yhä vallitsi, kunnes sitä alkoivat pilkuttaa hälytysneuvojen siniset valot. Ja toiset. Ja kolmannet! Vastaantulevalla kaistalla onneksi, mutta molemmilla puolilla tietä. Poliisiautoja, kaksi paloautoa, useampia ambulansseja. 

Kolarihan siinä oli tapahtunut. Autoja toisensa perään oli törmännyt toisiinsa, äkkinäisten laskujen mukaan kymmenkunta. Ja kun se suma päättyi, alkoi seisovan liikenteen pitkä jono. Kilometrikaupalla jonoa, ja vaikka totta kai toivoimme ettei kolarissa ollut kennellekään käynyt pahasti, päällimmäisenä tunteena pujahti itsekkäästi mieleen, että onneksi tämä suunta vetää. Sellainen ihmismieli on, kolarin kaltaisen tragedian nähdessäänkin saattaa ajatella vain omaa menosuuntaansa. Ettei tarvinnut jäädä jonottamaan ruuhkaan sen jälkeen, kun oli ensin repinyt perheen ylös sängyistä ennen kukonlaulua ja suunnitellut olevansa perillä lounasaikaan ja ehtivänsä iltapäiväpalavereihin. 

Jossakin Heinolan tienoilla päivä vaivalla valkeni. Mutta päivänvalo paljasti sumun joka verhosi kaiken harsoonsa, ja vaikka olimme alunperin päättäneet lähteä aamuajoon jotta joutuisimme mahdollisimman vähän ajamaan pimeässä ja huonossa näkyvyydessä, ei tilanne hernerokkasumussa loppujen lopuksi paljon eronnut pimenäajosta. 

Mutta jos ei ajatellut ajo-olosuhteita, näky oli oikeastaan todella hieno: mustat, paljaat puut kohosivat valkean sumun keskellä, tumma metsä peittyi kosteuteen, rajat ja ääriviivat hämärtyivät ja sulivat pois, ja oli vain loputon harmaan sävyjen vyöhyke, tumman ja vaalean utuinen, äänetön, hahmoton vaihtelu. Järvien yllä sumu kiemurteli pitkinä vaippoina ja oli helppo kuvitella näkevänsä vedenneitojen kalpeita aaveita niiden seassa harhailemassa.

Kylmä kosteus tuntui autoon asti ja saattoi vain kiittää onnea ettei ollut siellä sumun keskellä metsässä, harmaan sävyjen loputtomassa suossa näkemättä hyvin missä rajat kulkevat, mitä niistä ylittää ja mitä ei, mikä tumma kohta sumusta paljastuisi kivenlohkareeksi, mikä karhuksi, mikä joksikin muuksi uhkaksi. 

Vaikka sama metsähän se vain on kuin kaikkina muinakin vuodenaikoinana, sama luonto, eri asussaan vain nyt, paljaaksi riisuttuna ja värinsä kadottaneena. Ja kun tarkasti katsoo, eivät värit ole kokonaan hävinneet. Sumu ja pimeys vain saa kaiken näyttämään samalta ja kätkee värit alleen samoin kuin se kätkee kaiken mikä on kauempana. Ja kun ihminen ei näe hyvin ja kauas eteensä, hän pelkää. Meille on niin tärkeää nähdä mitä puiden takana on, mitä metsästä tai mäenkukkulan takaa tulee vastaan. Kaikki tuntematon, näkymätön, odottamaton pelottaa. Se on osa ihmisen luontoa. 

Vaikka joskus kaikkein parasta olisi vain hypätä tuntemattomaan, sumuun ja kaikkiin sen harmaan sävyihin. Olla välittämättä siitä ettei näe eteensä eikä tarkkaan tiedä mikä siellä odottaa. Pitää mielessä että karhut ovat talviunilla ja todennäköisyys kohdata vaara on sumussa aivan yhä suuri tai pieni kuin kirkkaassa kesän valossa. 

Luonnon väriloistoa.

Ohitimme Mikkelin ja Juvan, näimme koululaisten kirmaavan välitunnilla ja eläkeläisiä sauvakävelyllä, maskejakin näimme ja muistimme taas että koronavirus todellakin on myös täällä, tässäkin maailman kolkassa. Savonlinnan keskustan läpi ajaessamme huomasimme maskeja yhä enemmän ja näimme toissakesäisen suosikkikahvilamme liiketilan ammottavan tyhjyyttään: taas yksi pandemian nujertama kahvila, varmaankin. 

Saavuimme lopulta perille mökille suurinpiirtein aikataulun mukaisesti, sumusta huolimatta. Perillä määränpäässä se oli jo enimmäkseen haihtunut, ja enää kosteus järven päällä muistutti sumusta. Nautimme viimeiset päivänvalon tunnit ulkona, lapset leikkivät rannalla ja metsän majassa ja pidin heitä silmällä samalla kun hengitin raikasta kosteaa syystalven ilmaa keuhkoihini ja annoin kaiken sen mikä ympärilläni oli, hoitaa syksyn ja arjen ja ajatusten väsyttämää mieltäni. 

Ja huomasin sen taas: ihminen on onnellisimmillaan, kun saa olla kaukana kaikesta, luonnon keskellä. Se on hänen paikkansa, ja kaikki mitä sen ympärille on rakentunut on pohjimmiltaan turhaa ja vierasta ja tekee meistä kaiken aikaa tavalla tai toisella vähän onnettomia.