Paljonko yksi tykkäys sosiaalisessa mediassa kuluttaa luonnonvaroja, olenko some-riippuvainen ja muut ikävät kysymykset, joita somenkäyttäjä ei halua ajatella

Tietokoneen ja somen ääressä - taas.
Somessa on niin hyvät kuin varjoisat puolensa.

Se mitä aion tänään aamucappuccinon äärellä kirjoittaa, ei varmasti miellytä kaikkia. Aihe on pyörinyt mielessäni jo pitkän aikaa, mutta on tuntunut liian uuvuttavalta tarttua siihen. Nyt tartun. Huomattuani eilen vilkuilevani kännykkääni aivan liian usein, päätin että nyt on aika kritisoida omaa käyttäytymistä eli kirjoittaa kriittisesti somemaailmasta. 

Aiheena on siis some, tuo kaksiteräinen miekka. Toisaalta se on tuonut ihmisiä virtuaalisesti lähemmäs toisiaan. On mahdollista jakaa ideoita, ajatuksia ja omaa elämäänsä toisten, tuntemattomienkin kanssa, ja solmia uusia kiintoisia ja kiehtovia tuttavuuksia somessa. Monet hyötyvät somesta työelämässään, kun voivat mainostaa brändiään tai yritystään sosiaalisen median kanavissa. Etenkin kun oma some kaupallistuu, tykkäyksiä, seuraajia ja kommentteja toivotaan ja halutaan,  ja niitä myös haalitaan monin tavoin, joista osa täyttää jopa kyseenalaisten keinojen kriteerit. Tästä ääriesimerkki on seuraajien ostaminen.

Vähemmän kyseenalainen mutta paljon käytetty tapa on kerätä kommentteja erilaisten seuraaja- ja kommentointirinkien kautta, joissa oma postaus jaetaan tiettyihin viestiryhmiin, joiden jäsenet ovat sitoutuneet kommentoimaan, tykkäämään ja tallentamaan toistensa kuvat ja päivitykset. Olen kuulunut näihin joskus itsekin, mutta huomasin nopeasti, kuinka uuvuttavan paljon aikaa vei vastata ja reagoida kaikkeen. Se kaikki aika oli jostakin muusta pois, monesti lasten kanssa ajan viettämiseltä.

Vaikka kommentointi ja tykkäys ei läheskään aina siis someammattilaisten tai -aktiivien maailmassa kumpua aidosta halusta reagoida, jokainen reagointi on kuitenkin yksi kommentti ja tykkäys lisää, mikä on algoritmien maailmassa elintärkeää. Mitä enemmän postaustasi tai kuvaasi kommentoidaan ja siitä tykätään, sitä tehokkaammin algoritmit sitä levittävät ja antavat sille some-kavereidesi feedissä näkyvyyttä. Ammatikseen somea tekeville nämä ovat todella tärkeitä asioita ja heille voikin avautua hyviä mahdollisuuksia oman työn kehittämiseen ja uralla etenemiseen.

Toisaalta alamme jo hyvin tietää monista somen varjopuolista. Jokaista menestyvää somevaikuttajaa kohti tarvitaan tuhansia ja jopa miljoonia käyttäjiä, jotka kommentoivat, seuraavat ja tekevät somevaikuttajan suosittelemia ostoksia. Heistä moni on suorastaan some-riippuvainen. Uusimpien tutkimusten mukaan on käynyt ilmi, että keskivertokäyttäjä vilkaisee puhelintaan paljon useammin kuin 150 päivässä (joka 6. minuutti), joka on usein mainittu keskivertomääränä puhelimen käytössä. Todellisuudessa kännykkää vilkuillaan keskimäärin reilusti yli 220 kertaa päivässä. 

Tähän lukuun sisältyy myös muun muuassa kellon katsominen kännykästä, mutta on se silti paljon! Ja en varmaankaan ole ainoa, joka usein ryhtyy katsomaan kelloa kännykästä vain huomatakseen jälkeenpäin, että tuli tarkistettua instagramit ja vilkaistua facebookit, mutta se kello jäi katsomatta. Ja pitää vilkaista uudelleen. 

Somen hyviin puoliin kuuluu, että siellä voi nähdä paljon
kauniita kuvia esimerkiksi luonnosta. 

Mielenkiintoinen artikkeli aiheesta eli kännykän käytön päivittäisistä määristä löytyy esimerkiksi täältä. Mikrobitti-lehden jutussa kerrotaan, että keskivertosuomalainen vierittää päivässä kännykkänsä näyttöä määrän, joka matkaksi muutettuna vastaa 227 metriä. Aikaa kaikkeen tähän rullaamiseen kuluu 78 minuuttia. Asiaa on eurooppalaisella tutkimuksella selvittänyt puhelinvalmistaja OnePlus, ja suomalaiset pääsevät tässä tilastossa kakkostilalle heti italialaisten jälkeen, joiden kännykän näytön vierittämisen päivittäinen metriluku on peräti 263. 

Sitten on se riippuvuus ja ajankäytön ongelmat, joita somevaikuttajilla ja sisällöntuottajilla on. Tuleeko tykkäyksiä, kommentoidaanko tarpeeksi, saanko näkyvyyttä, saanko yhteistöitä ja jos saankin, niin ovatko ne tuottavia? Pysynkö pinnalla algoritmien säälimättömässä karsintakilpailussa? Kuinka paljon aikaa päivittäin tuhraan päivitysten tekoon, kommentteihin vastaamiseen, videoiden ja kuvien editointiin? Mistä kaikesta muusta, ehkä paljon tärkeämmästä, se on pois? Kun huomaan katsovani kännykkää kymmenettä kertaa tunnissa ja ensimmäiseksi aamulla, onko se jo riippuvuutta?

Algoritmeistä on tullut mediavirran toimittajia ja ihmismielen kaappareita, kirjoittavat Maria Joutsenvirta ja Arto O. Salonen kirjassa Sivistys vaurautena. Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa (Basam Books 2020). Kirjan mukaan algoritmit ovat heikentäneet ihmisen toiminnan kontrollia paitsi tiedon valintaan myös aistien ja kehon toimintaan. Toisin sanoen algoritmit turruttavat. 

Maria Joutsenvirta & Arto O. Salonen: Sivistys vaurautena.
Radikaalisti, mutta lempeästi kohti kestävää yhteiskuntaa. (Basam Books 2020)
Jos jokaisen ihmisen pitäisi lukea yksi kirja, suosittelisin sen olevan tämä! 

Ihmisten mieli altistuu sille, mitä algoritmien tarjoamat kuva- ja tietovirrat tarjoavat, mutta samalla mielen herkkyys algoritmien poisjättämille asioille heikentyy. Mikä sinua ei kiinnosta tai mistä et halua olla tietoinen, sitä et myötkään näe - tähän ajatuskulkuun liittyy paljon vaaroja. 

Algoritmit oppivat nopeasti, mistä juuri sinä pidät, ja alkavat näyttää feedissäsi ajatusmaailmaasi ja arvoihisi sopivia mainoksia, postauksia ja artikkeleita. Niitä kommentoivat ja niistä tykkäävät kanssasi samanmieliset ihmiset tai ainakin poimit sieltä sellaiset ja saat vahvistusta omalle ajattelullesi. Ehkä verkostoidut joidenkin heidän kanssaan, syntyy uusia somekaveruuksia - ja lopulta samanmielisten kuppikuntia, joissa samalla lailla asioista ajattelevat ihmiset elävät omassa kuplassaan. 

Ja mikä pahinta, nämä kuplat ovat usein toisiinsa negatiivisesti tai jopa vihamielisesti suhtautuvia. Some paitsi yhdistää, myös tehokkaasti eristää ja vierastuttaa ihmisiä toisistaan. Ja vaikka herkästi voisi valtavan tietovirran äärellä luulla muuta, se myös kaventaa ihmisten ajattelua edellä mainitun algoritmien logiikan ja samanmielisyyden kuppikuntaisuuden kautta. 

Some-maailmassa on positiivista se, että voi jakaa ajatuksiaan ja avata ikkunoita muiden ihmisten ajatusmaailmaan ja elämään. Nähdä ja kokea kauneutta, kauniita kuvia ja hetkiä ihmisten elämässä. Solmia sometuttavuuksia, viesteillä ihmisten kanssa reaaliajassa. Introverteinkin voi somessa tuntea olevansa kuin kotonaan, koska voi vastata omassa tahdissaan, muotoilla ajatuksiaan juuri niin edustaviksi ja fiksuiksi kuin haluaa ennen julkaisemista ja istua suloisessa yksinäisyydessä koneen ääressä mutta tuntea silti olevansa yhteydessä muuhun maailmaan. 

Mutta millaiseen maailmaan? Siihen oikeaanko vai siihen, jonka algoritmit mieltymystesi mukaan eteesi maalaavat? 

Ja vaikka kaikki tietävät, että some on vain pintaa, se ei silti useinkaan voi olla vaikuttamatta kielteisesti moniin ihmisiin, etenkin nuoriin. Kaikki näyttää somessa niin kauniilta ja täydelliseltä, niin ihmisten ulkonäkö, kodit kuin elämäkin. Vertailu omaan elämään on väistämätöntä. Tykkäyksien määrä ja erityisesti vähyys voi jopa vaikuttaa itsetuntoon. 

Some-maailma on säälimätön, se ei ota huomioon ihmisen herkkyyttä ja kehollisuutta, puhumattakaan tarvetta kohdata toinen ihminen kasvokkain. Parhainkaan some-keskustelu ei voi pitää sisällään kasvojen ilmeitä, kehon kieltä ja kädenpuristuksen lämpöä, ja ellet ole koskaan kohdannut some-kaveriasi oikeassa elämässä, et voi koskaan sanoa tuntevasi häntä todella. Ellei toista ihmistä voi halata ja koskettaa, häntä ei voi koskaan oikeasti tuntea. Haluammeko että ihmissuhteistamme tulee digitaalisia, että niistä jää pois kosketus, ilmeet, eleet ja  kehon lämpö?

Ja kun vielä otetaan huomioon, että kanssakäyminen sosiaalisessa mediassa lisää herkästi ihmisissä emotionaalista epävarmuutta ja toisaalta kynnys erilaisiin reaktioihin on matalampi "kasvottomassa" somessa kuin kasvokkain toimiessa, voi lopputuloksena olla surkea digi-ihmissuhdesoppa. Tästä ovat esimerkkinä erilaiset deittauspalvelut, joissa kumppanin etsimisestä on tullut raakaa ja pinnallista kuvaperusteista karsintaa näennäisen ylitarjonnan keskellä. 

Kaikki on somessa niin hektistä, että monet ovat jo heränneet pitämään some-paastoja ja mainostavat sitä myös omissa päivityksissään. Aion vetäytyä päiväksi / viikonlopuksi somepaastolle, ilmoitetaan jo etukäteen jotteivat seuraajat ihmettelisi hiljaisuutta. 

Mediateoreetikko Douglas Rushkoff kutsuu tätä digitaalista pommitusta jossa elämme tekonykyisyydeksi. Ihmisen keho ja aivot eivät ole sopeutuneet some-maailman äärimmäisen hektiseen rytmiin, jossa postauksesi, se suosituinkin, elää ihmisten feedeissä vain tunteja, korkeintaan päiviä, ja on sitten tuomittu häviämään yhä uusien tieto- ja kuvavirtojen loputtomaan tulvaan. Jossa koko ajan silmiesi eteen vyöryy reagointia vaativia ärsykkeitä, koko ajan jotain uutta ja mielenkiintoista, joka vuorokauden tunti ja minuutti. Jossa tärkeämpää on vastauksen nopeus kuin sen syvyys (kuka muistaa enää ajat, jolloin kysymykset kulkivat kirjepostina ja vastauksia odotettiin kiltisti viikkoja, jopa kuukausia). 

Sitten on vielä se osa-alue, jota otsikko käsittelee: sosiaalisen median, digitalisaation ja teknistymisen ympäristövaikutukset. Sillä niitäkin nimittäin on. Teknologian vaatima energiantarve on suurta. Käytämme älypuhelimia ja tietokoneita, joihin tarvittavia materiaaleja ja kymmeniä metalleja (esim. litium) louhitaan köyhissä maissa vaarallisissa työoloissa ympäristöä tuhoten ja ihmisoikeuksia rikkoen. (ns. konfliktimineraalit).  

Iso osa somea on myös osa kulutusyhteiskuntaa ja jatkuvan kasvun kestämätöntä ihannetta siinä mielessä, että siinä houkutellaan mainoksilla ja yhteistyöpostauksilla ihmisiä ostamaan erilaisia tavaroita, joista suurin osa ei ole ihmisen elämälle ja hyvinvoinnille oikeasti lainkaan välttämättömiä. Kukaan ei tarvitse uusia vaatteita, meikkejä ja sisustusesineitä jatkuvasti - ne tarpeet luodaan ja tuotetaan meille ulkoapäin, ja somella on tässä nykyään iso rooli. Yksi mittari menestyneen someammattilaisen määrittelemisessä on nimittäin mainosyhteistyöpostausten määrä. Ympäristötietoinen ja valveutunut vaikuttaja tietysti valitsee tarkoin, mitä lähtee mainostamaan, mutta lopputulos ja etenkin yhteistyöyrityksen tavoite on silti pohjimmiltaan sama: ostamisen ja kuluttamisen mahdollisimman suuri kasvu. Ympäristöystävällisimminkin tavoin valmistettujen ja luomupuuvillaistenkin vaatteiden turha ostelu (mitä se suurimmassa osassa ostelua on, ulkoapäin luotua tarvetta) on silti - turhaa. 

Hätkähdyttävin mutta valitettavasti lähdeviitteetön lause joka Sivistys vaurautena -kirjassa lukee on seuraava: Yksi tykkääminen sosiaalisessa mediassa saattaa kuluttaa luonnonvaroja yhtä paljon kuin parinkymmenen metrin automatka. Myönnän olleeni ennen niin kapeakatseinen ja tyhmä, etten edes ajatellut somen voivan kuluttaa luonnonvaroja. Mutta tietenkin se sitä tekee, miten hölmö olinkaan! 

Yksi tykkäys, 20 metriä autolla. Kuinka paljon tykkään päivässä, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä kertaa? Kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, jotka päivittäin tykkäävät kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä kertaa? Kuinka monta miljoonaa, miljardia tykkäystä? Kuinka monta metriä? En uskalla edes laskea. 

Tämän postauksen jälkeen voin varmasti heittää hyvästit niille (vähillekin) tykkäyksille joita somessa saan, mutta varmaan on käynyt myös jo selväksi, ettei niillä ole väliäkään. En ole koskaan tykkäyksien perässä kirjoittanut tai somessa muutenkaan toiminut. Jo se että olen näinkin paljon some-maailmaan ajautunut, on pieni ihme, sillä olen digitalisaation ja teknistymisen maailmassa kuin kala kuivalla maalla - aivan liian vanha (tai vanhanaikainen) ja syrjäänvetäytyvä sellaiseen. En kaipaa enkä halua huomiota - edes somessa. Haluan vain kirjoittaa, siinä kaikki. Ja jakaa postauksiani heille harvoille, jotka jaksavat ja haluavat tekstejäni lukea ja niistä mahdollisesti jotakin kaunista ja hyvää elämäänsä saavat. 

Tämän takia olen someen semiaktiiviksi ajautunut, mutta en osaa enkä halua blogiani kaupallistaa. Ihan jo senkin takia, että ne hyödykkeet joita haluaisin ihmisille mainostaa ja kannustaa lisäkuluttamaan, ovat hyvin vähissä. Ainoita ja harvoja kaupallisia yhteistyöpostauksiani on Tuisa Oy:n bambupilleistä kertova teksti, voit lukea tekstin nimeltä Pienin askelin ekologisempaan elämään: bambupillit täältä.

Mutta kuinkahan paljon kirjoittamiseen kuluu luonnonvaroja,  puhumattakaan tämän postauksen jakamiseen? Ja jos joku vielä tykkää siitä? 

Apua, parempi varmasti lopettaa tämä postaus ja sulkea sen jälkeen tietokone. Maailma ei sen valmiimmaksi ja paremmaksi tule,  mutta toisaalta tuskin kovin paljon huonommaksikaan,vaikka kuinka kirjoittaa, jakaa ajatuksiaan somessa tai tykkää oikeana pitämistään asioista. Kunhan omat rajansa muistaa, ei loukkaa muita eikä huku somen pinnallisuuteen tai tekotodellisuuteen. Ja muistaa, että myös tykkäys somessa kuluttaa luonnonvaroja, kuten kaikki muukin toimintamme tällä maapallolla. Tärkeintä on olla tietoinen kaikkien toimiensa vaikutuksista, eikä sulkea silmiään ikävimmiltäkään asioilta. Vain siten on muutos kohti parempaa ja ympäristöystävällisempää maailmaa on mahdollista.