Peruuntuneet pikkujoulut ja muut pandemian kielteiset puolet. Mikä niistä on pahin?
Koti koristeltu pikkujouluun - vain vieraat puuttuvat. |
Varmaan monta muutakin teistä lukijoista on koronan takia kohdannut seuraavantyyppinen tapahtumakulku: Pizzataikina on jääkaapissa kohoamassa jo neljättä päivää, piparit on leivottu, glögit ja joulukarkit ostettu, vieraat kutsuttu ja viinit valittu. Tänä iltana juuri näihin aikoihin piti alkaa kodissamme pikkujoulut ystäväperheen kanssa, kauan odotettu ja suunniteltu sydänsyksyn piriste. Mutta mitä kävikään? Päälle iskivät kovat koronarajoitukset, jotka suosittelevat välttämään kaikkia lähikontakteja ja vierailuja muiden kuin oman perheenjäsenien ja heihin läheisyydeltään verrattavien kanssa.
Koska olemme ystäväperheemme kanssa tekemisissä lähes päivittäin ja lapsemme käyvät samaa koulua ja kerhoa, ja lisäksi kaikki me vanhemmat olemme kotona joko etätöissä tai kotiäitinä, olisimme rajoituksista huolimatta ehkä kuitenkin uskaltaneet pitää suunnitellut pikkujoulut.
Viimeinen niitti oli kuitenkin lapsemme flunssanpoikanen, joka on ilmennyt lähinnä aamuisena kurkkukipuna ja lievänä nuhaisuutena. Vointiin tai esimerkiksi ulkoiluihin se ei ole vaikuttanut, mutta eskarista totta kai on oltu kotona.
Normaalioloissa tämmöinen pikkujuttu ei estäisi tapaamisia ystävien kanssa, mutta korona-aikana on kaikki toisin. Pienikin flunssaoireilu estää kaikki kontaktit, näin ainakin meillä ja lähipiirissäni. Koronan aiheuttamien suunnitelmien muutosten ja tapahtumien peruuntumisten lista sen kun pitenee.
Eilen illalla tuskailin aikani mielipahaa, jota pikkujoulujen peruuntuminen sai aikaan. Kiitti vaan korona, kaikki kiva vaan peruntuu ja siirtyy hamaan tulevaisuuteen...mutta onko kaikilla peruuntuneilla jutuilla enää aikaa ja paikkaa myöhemmin? Pikkujoulut olisi kivaa pitää pikkujouluaikana ja itsenäisyyspäivän juhlat itsenäisyyspäivänä. Nyt olen vähän jo päässyt yli pahimmasta pettymyksestä ja sopeutunut ajatukseen, että syömme pizzat ja nautimme glögit oman perheen kesken, mutta harmitus ei ole kokonaan hävinnyt.
Vaikka kuinka yrittää pitää itsensä positiivisena ja ajatella myönteisesti koronapandemiasta(kin), ei se aina onnistu. Ei silloin kun pikkujoulut peruuntuvat, museot ja kirjastot menevät taas kiinni ja syksyn ensimmäinen ja ainoa museoreissu, jota olemme hartaasti viikkokaupalla suunnitelleet (täytyy sitä kerran edes syksyn aikana museoon uskaltautua), peruuntuu sekin.
Oi niitä aikoja kun museot olivat jokaviikkoista ylellisyyttä ja matkat yleisillä kulkuvälineillä pelkkiä matkoja, ilman maskeja ja muistutuskuulutuksia turvaväleistä. Kun lapsen pikkuflunssa kuitattiin olankohtautuksella eivätkä lapset olleet kuulleetkaan sanaa "karanteeni" (nyt sana esiintyy jopa heidän leikeissään, nää olis nyt karanteenissa tuolla legolaatikon pohjalla).
Olkoonkin että koronapandemia voi opettaa meitä rauhoittumaan, kuluttamaan vähemmän, nauttimaan luonnosta ja yksinkertaisista asioista ja antaa enemmän aikaa perheen kanssa, niin rehellisyyden nimissä: kyllä se aiheuttaa myös paljon kielteistä. Haluan peruuntuneet pikkujoulut takaisin! Haluan museot ja kirjastot auki! Haluan matkustusvapauden takaisin! (Lisäksi haluan elää ilman pelkoa siitä, että joudun pakon edessä ottamaan koronarokotteen voidakseni liikkua ja matkustaa vapaasti.)
Haluan käydä kaupassa ilman maskia! Haluan voida halata äitiäni, muita riskiryhmäläisiä ja ketä tahansa läheistäni! Haluan voida sairastaa tai antaa lapseni sairastaa ilman, että ilmassa roikkuu heti koronatestiin roikkumisen uhka.
Jonain päivänä nämä haluamiseni varmasti ja toivottavasti toteutuvat. Koronapandemia tuskin kestää ikuisesti, tai ainakin opimme elämään sen kanssa niin tottuneesti, etteivät sen aiheuttamat muutokset enää hierrä. Muutos on aina vaikeaa, niin myönteinen kuin kielteinen. Ja kun muutoksessa on myönteistä ja kielteistä yhtä aikaa, niin sitten vasta vaikeaksi meneekin.
Glögit on tänään juotava yksin tai korkeintaan armaan aviomieheni kanssa. |
Kummat voittavat, hyvät vai huonot puolet? Ja mikä on hyvistä puolista paras, mikä huonoista pahin? Miten tahansa näitä kysymyksiä kääntelee, niin aina vastaus kiertyy samaan pisteeseen: kaikki mikä liittyy ihmissuhteisiin, kanssakäymiseen ja yhteisiin suunnitelmiin ja tekemisiin läheisten kanssa ja mikä näitä rajoittaa, on se pahin. Jos matkustusrajoitukset tarkoittavat sitä, ettei pääse tapaamaan läheisiään ulkomailla, se on pahin. Jos tapaamisrajoitukset peruuttavat pikkujouluja ja muita yhteisiä tekemisiä, se on pahin. Jos museoiden kiinni meno tarkoittaa, ettei sinne pääse yhdessä ystäväperheen kanssa, on se pahin.
En itke sitä, etten pääse näkemään museoiden näyttelyitä, vaan sitä etten voi mennä sinne yhdessä ystävien ja perheen kanssa. En itke ulkomaille matkustuksen hankaluutta siksi, etten pääse näkemään palmuja ja hiekkarantoja, vaan koska en näe rakkaita läheisiäni tai ystäviäni niin usein ja niin paljon kuin haluaisin. En itke pikkujoulujen peruuntumista siksi että niin paljon pizzaa jää yli ja tehtyjä valmisteluja menee hukkaan, vaan siksi että kiva ilta kivassa kokoonpanossa jää kokematta.
Pahinta on kaikki se, mikä erottaa ja eristää ihmiset toisistaan. Ja sitä koronapandemia totisesti tekee. Se vaikeuttaa jopa postinkulkua, kun kirjeet ja paketit eivät kulje normaalisti maasta toiseen ja Suomen Postilla on pitkä lista maista, joihin se ei toimita postia tällä hetkellä lainkaan.
Ihmisten erottaminen toisistaan on pandemian pahimpia puolia. Sillä yksin ihminen ei ole mitään; yksinäisyys on geeneihimme iskostettuja suurimpia ydinpelkojamme. Yksinäinen ihminen ei pärjännyt savannilla päivääkään eikä varsinkaan yötä. Siksi kaikki se mikä erottaa toisesta ihmisestä ja lisää yksinäisyyttä, asettaa meidät vastakkain selviytymisvaistoistamme kumpuavan pelon kanssa.
Kommentit
Lähetä kommentti