"Tämä on ainoa keino yrittää". Jos lääkärikierros olisi alkanut toisesta päästä osastoa, olisin kuollut.

Hätäkeisarileikkauksen jälkeen.

Hyvää keskosten päivää! Sellaista vietetään tänään, ja sain äidiltäni äsken hyvän keskostenpäiväntoivotukset. Muuten en olisi koko päivää muistanutkaan. En tiedä vietettiinkö keskostenpäivää vielä niihin aikoihin kun minä synnyin keskosena kohta neljäkymmentä vuotta sitten. 

Olen kuullut tarinan lukemattomia kertoja, lapsena jopa kyllästymiseen asti. Vasta kun olen kasvanut isoksi ja varsinkin kun olen saanut omia lapsia, tajuan tarinan kaikki vivahteet. Kuinka paljon pelkoa ja huolta syntymääni täytyi vanhemmilleni liittyä. 

Synnyin kuusi viikkoa etuajassa, nykymittapuun mukaan ei kai millään kovin kummoisilla riskiviikoilla edes, mutta noihin aikoihin se oli kunnon keskosuutta. Koko raskaus oli riskiraskaus kohdunlaskeuman takia, ja kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa äitini joutui osastolle ennenaikaisen synnytyksen riskin vuoksi. 

Onneksi joutuikin, sillä ilman sitä en todennäköisesti istuisi nyt tässä kirjoittamassa enkä olisi voinut antaa elämää kolmelle lapselleni. Siinäkin oli onnea ja varjelusta mukana, että sinä aamuna lääkärikierros alkoi juuri siitä päästä osastoa ja siitä päästä sänkyriviä, jossa äitini oli sijoitettuna.  Sydänääniäni ei nimittäin enää kuulunut. 

Äitiäni lähdettiin saman tien kiidättämään kohti hätäkeisarileikkausta. Selviääkö lapsi, äitini ehti kysyä. Tämä on ainoa keino yrittää, vastasi lääkäri sanat jotka minulle on kerrottu niin monta kertaa että on melkein kuin olisin ne itsekin kuullut. 

No, yritys onnistui ja kohdusta leikattiin sininen, pikkuruinen, kaksi kiloa painava kahden pisteen vauva, joka vietti elämänsä ensihetket hengityskoneessa. Ei kovin kummoinen alku elämälle. Immuunijärjestelmän kehittymisen kannalta huonoin mahdollinen. Sairasteleva ja korvatulehduskierteinen lapsi minusta tulikin, enkä aikuisenakaan ole päässyt infektioherkkyydestä eroon. 

Mutta sentään jäin henkiin. Ja elämän ajoittaisesta mielettömyydestä ja tarkoituksettomuuden tunteesta huolimatta olen onnellinen että olen saanut hengittää heikoilla keskoskeuhkoillani jo kohta neljäkymmentä vuotta, nauraa ja juosta, itkeä ja nähdä maailmaa, synnyttää omia lapsia ja nähdä elämäni jatkuvan heissä. 

Monta kertaa olen ajatellut lääkäriä joka minut juuri ja juuri hengissä ehti leikata ulos kohdusta ja joka äidilleni sanoi hätäleikkauksen olevan ainoa keino yrittää. Sanat olivat tylyn rehelliset mutta juuri oikeat siihen tilanteeseen. Äitini pelkoa ne eivät varmaankaan poistaneet, päinvastoin, mutta ainakin hän tiesi, että kaikkensa lääkärit yrittävät. 

Ja vaikka pahimpina hetkinä elämässäni olen joskus toivonut, että lääkärikierros olisikin alkanut sieltä toisesta päästä - olisin säästynyt tältä kaikelta vaivalta, elämältä joka osaa kyllä olla äärimmäisen kaunis mutta myös äärimmäisen julma - niin kuitenkin jos voisin, kiittäisin minut leikannutta lääkäriä. Koko sydämeni pohjasta. Hänen ansiostaan tässä koneen ääressä kirjoittelen.