Kolme uudenvuodenlupaustani

Kolme tonttua, kolme uudenvuodenlupausta.

Italiassa on uskomus, että mitä teet vuoden viimeisenä päivänä, sitä teet koko seuraavan vuoden. Tämä varsin mielenkiintoinen uskomus aiheuttaa sen, että tänään moni pyrkii tekemään vain asioita, jotka ovat miellyttäviä. Suomessa tällaiseen uskomukseen en ole törmännyt, mutta muuten maiden uudenvuodenviettotavoissa on paljon samaa. 

Uutenavuotena esimerkiksi tehdään ahkerasti lupauksia molemmissa maissa. Minä en ole yleensä ole tehnyt, paitsi joinakin vuosina olen pääsiäiseen asti syömättä karkkia -tyyppisiä lupauksia. Nyt on tunne, että on aika tehdä ensimmäiset "viralliset" uudenvuodenlupaukset. Haluan laittaa itseäni koetukselle, ehkä lujillekin. 

Tässä siis kolme uudenvuodenlupaustani, jotka juhlallisesti lupaan (yrittää)pitää:

1. Vähennän somen käyttöä ainakin puoleen entisestään.  

Viime vuonna käytin somea enemmän kuin koskaan, ja esimerkiksi Instagramissa käyttö lähti suorastaan lapasista. Kun ryhtyy somessa aktiiviksi, on vaikea yhtäkkiä olla postaamatta mitään, jakamatta yhä uutta hetkeä elämästään siellä. Ja niin kauan kuin tämä tuntuu itsestä hyvälle, siinä ei ole mitään huonoa. Jokainen asia joka tuo elämään iloa, olkoon se sitten vaikka some-aktiivisuus ja oman elämän jakaminen Instassa tai Facebookissa, on hieno asia. 

Mutta kun se ei enää tuota iloa tai alkaa päinvastoin jopa ahdistaa, on aika vähentää tai lopettaa. Itse en ole sentään vielä ahdistunut, mutta entinen ilo on poissa. Someaktiivisuuteni heräsi koronakevään aikana, kun koko maailma sulkeutui ja ihmiset yhtäkkiä olivat kuin vankeina kodeissaan. Oli ihastuttava huomata, että somen kautta saattoi olla yhteydessä toisiin ja jopa tutustua uusiin ihmisiin, esimerkiksi koronaoireileviin kohtalotovereihin. 

Minulla oli tarve avautua ja jakaa itsestäni, lähettää rakkautta ja valoa pimeyteen. Oli kuin kanavani olisivat yhtäkkiä auenneet maailmaan ja halusin olla yhteydessä muihin, minä introverteistä introvertein ihminen. 

Sain siitä paljon, sain voimia jatkaa ja valoa elämään kun kaikki oli synkimmillään. Mitä enemmän annoin, sitä enemmän sain, ja sitä enemmän loistin valoa. Sitten valo alkoi sammua. En tunne enää, että minun pitäisi olla auki; kanavani ovat uudelleen sulkeutuneet, on aika käpertyä taas sisäänpäin. Jostain syystä niin vain on. Kevään ja osittain vielä kesän me olemme koko maailma yhtä -huuma on aikaa sitten haihtunut, ja some täyttynyt eripuraisista rokotteesta ja koronan olemassaolosta kiistelijöistä. 

Nyt otan siitä kaikesta taukoa. On sen aika. Aloitan seuraavasti: siinä missä ennen kävin Instagramissa 4-5 kertaa tunnissa, nyt teen sen 4-5 kertaa päivässä. Facebookissa käyn tavallisesti 1-2 kertaa tunnissa, nyt vähennän 1-2 kertaan päivässä. Yksinkertaista eikö vain. 

Blogin kirjoittamista en aio jättää, sillä en osaa lukea sitä someksi. Blogi on työni, henkireikäni ja kirjoitusharjoitusalustani. Vähemmän saatan kyllä blogiakin kirjoittaa ensi vuoden aikana. Syy siihen löytyy seuraavasta lupauksesta.

Vuoden viimeisenä päivänä lapset ovat koristelleet pipareita.

2. Kirjoitan kirjani valmiiksi vuoden 2021 aikana. 

Kirjoittaa kirja ja kuolla, tämä voisi olla mottoni. Kirjan kirjoittaminen ja julkaisu on ollut haaveeni niin kauan kuin muistan. Ensimmäisen "kirjani" kirjoitin jo ekaluokkalaisena, kuvituksineen kaikkineen.

Ongelmani on sittemmin ollut surkea mielikuvitus tai oikeastaan mielikuvituksen täydellinen puute. Se on kirjan kirjoittamisen kannalta hankala juttu. Ratkaisuksi on löytynyt knausgårdilainen autofiktio. (Siitä olen kirjoittanut täällä blogissa esim. postauksessa Narsismia vai sisäistä paloa - mikä ajaa ihmisen avautumaan itsestään netissä ja autofiktiossa?)

Autofiktiotyyliin olen rustannut käsikirjoitusta jo kohta kolme vuotta, mikä ei tietysti romaanin kirjoittamiselle ole vielä aika eikä mikään. 

Nyt käsikirjoitus on siinä pisteessä, että - haluan kirjoittaa sen kokonaan uusiksi! Eli edessä on iso urakka. Mutta vuosi on pitkä aika ja siinä saa halutessaan paljon aikaan, varsinkin jos urakkaan sitoutuu ja tekee siitä vielä julkisen, haha. Itseäni kannustaakseni teen siis tämän lupauksen eli saada käsikirjoituksen ensi vuoden aikana valmiiksi, ja lupaan myös pitää blogini lukijoita kärryillä siitä, miten kirjaprojekti etenee. 

Mikä on kirjan aihe? Sitä en uskalla vielä paljastaa, sillä pelkään lähipiirini teilaamista. Mutta koska kyse on autofiktiosta, omaan elämääni se tietysti liittyy. Aihe ja teemat ovat kuitenkin universaaleja ja perustavanlaatuisia ihmiselämän osa-alueita ja kysymyksiä. Ne löytyvät myös täältä blogista, jos sitä on tarkkaan seurannut. Ja totta kai mukana on myös Italia.

Vuoden viimeisenä päivänä syömme pizzaa, mieheni tekemää
aitoitalialaista tietenkin. Ja koska ravintolaan ei huvita mennä, 
leikimme ravintolaa kotona! 

3. Olen parempi ja läsnäolevampi äiti lapsilleni. 

Tämä lupaus liittyy vahvasti edellisiin lupauksiin ja erityisesti ensimmäiseen. Someen käytetty aika on usein lapsilta pois, ja toisaalta somessa monesti tulee jaettua lapsiin liittyviä tekstejä ja kuvia. Molemmat asioita, jotka lasten kannalta eivät välttämättä ole niin hyviä juttuja. 

Toisekseen ollakseen hyvä äiti, nainen tarvitsee elämäänsä myös muuta kuin lapset. Olen omistautuva äiti ja rakastan olla kotona lasten kanssa, mutta myönnän auliisti ettei se riitä minulle. Tarvitsen myös jotain muuta, jotakin omaa, enkä tarkoita pelkästään ansiotyötä. Tarvitsen oman projektin, oman jutun, oman intohimon - silloin olen myös parempi äiti. Kirjoittaminen on minulle sitä. 

Kirjahaaveeni on kuin haave vauvasta. Se herää toiveissa, itää mielessä ja toivottavasti alkaa kasvaa tietokoneen kovalevyllä. Toivon, että jonain päivänä - ensi vuoden aikana - synnytän hänet sieltä, neljännen lapseni: oman kirjan. 

Nyt kun minulla on somenkäytöltä enemmän aikaa ja olen ryhdistäytynyt kirjahaaveeni kanssa ja antanut sille aikarajan, voin olla lapsilleni parempi ja läsnäolevampi äiti - ainakin toivon niin. Olen koko vuoden ollut huolissani ja pelännyt maailman tilaa ja tulevaisuutta, eikä se ole tehnyt läsnäololle aina hyvää. Lupaan siis myös, että en ensi vuonna huolehdi koko maailman tilasta koska sille en kuitenkaan voi mitään; sen sijaan pidän huolen lapsistani ja perheen asioista - siihen voin itse vaikuttaa. 

Lupaan rakastaa lapsiani enemmän, ja tietysti myös miestäni sillä yhdessä me teemme tämän perheen. Paikkani on tässä perheessä heitä rakasten, ei missään muualla ja kaikki se valo joka minussa vielä on, kuuluu heille ja lähipiirilleni, ei riitelevän ja raatelevan some-maailman syövereihin. 

Vuoden viimeisenä päivänä kotimme on täynnä kukkia.
Sain mieheltäni ruusuja ja tulppaaneja flunssan piristykseksi
ja "palkinnoksi" koronatestistä.

Nyt kun olen tämän tekstin kirjoittanut, alamme juhlia perheen kanssa uuttavuotta, kotona tietenkin kuten tänä vuonna koko ajan. Sitä ennen olen pyöräillyt, tehnyt kävelylenkin lasten ja koiran kanssa, siivonnut keittiötä, lukenut kirjaa, pessyt hiukset,  surrut ja huolehtinut hiukan, juonut kaksi kuppia cappuccinoa ja syönyt kana-kasviskeittoa vaikka flunssa onneksi on jo ohi. 

Halinut lapsiani aamulla sängyssä herättyämme ja hassutellut heidän kanssaan. Halannut ja suudellut miestäni. Rapsutellut Neraa ja pessyt sen turkin. Sanonut itselleni: sinä pärjäät kyllä, nouset tästä(kin) koronavuoden suosta ja elämässäsi on jäljellä vielä paljon kaunista ja hyvää.

Ei hassummin, jos alussa mainitsemani italialainen sanonta pitää paikkaansa eli mitä teet vuoden viimeisenä päivänä, teet koko seuraavan vuoden. Todennäköisesti ja toivottavasti näitä asioita tulen ensi vuonnakin tekemään, huolia ja suruja myöten (sillä nekin kuuluvat elämään). 

Mitä sinä, lukijani, olet tänään vuoden viimeisenä päivänä tehnyt?  

Lopuksi toivotan kaikille lukijoilleni iloista uudenvuodenjuhlaa ja kaikkea onnellista&hyvää vuodelle 2021!

Felice anno nuovo 2021 a tutti i lettori del mio blog!