Mikä on italialaisten naisten hoikkuuden salaisuus? Löytyykö vastaus kahvikupin vierestä?

Katukuvaa Roomasta, Piazza Navonalta.

Italialaiset naiset ovat aina tyylikkäitä, hoikkia ja kauniita. Näin usein ajatellaan, ja tottahan se on. Joka kerta kun olen Italiassa, en voi olla ihmettelemättä kuinka naiset onnistuvat aina näyttämään niin tyylikkäiltä ja freeseiltä, helteestä tai muista sääoloista huolimatta. Ja olemaan hoikkia! Toki Italiassa lihaviakin näkee, mutta esimerkiksi ystäväpiirissämme ei ole yhtään selkeästi ylipainoista naista. 

Tämä on hämmästyttävää jos ajattelee sitä, että lähes aina kun tapaamme Italiassa ystäviämme, liittyy yhdessäoloon runsas syöminen. Pizzeriassa, ravintolassa tai jonkun kotona. Tilataan alkupalat, pääruuat, ruokajuomat ja usein jälkiruoatkin. 

Itse poistun näistä syömingeistä aina maha räjähtämispisteessä, mutta muilla ei tunnu olevan edes tukalaa. Syövätkö he aina näin runsaasti? 

Eivät tietenkään, vaan syöminen liittyy juuri näihin yhdessäolon hetkiin. Ja kun tarkemmin ajattelee, pöytään tilataan paljon ruokaa, mutta on eri asia, mitä kukakin syö. Yleensä seurueemme tilaa yhteiset alkupalat, joista jokainen napostelee minkä napostelee. Minä tietysti kaikkia lajeja, koska en ole joka päivä Italiassa niiden herkkujen äärellä, mutta kanssasisareni ottavat valikoivammin. 

Ja kun edelleen tarkemmin miettii, niin eivät he aina taida syödä pizzaansakaan loppuun. Puolet saattaa jäädä lautaselle. Syödään joko primo piatto (pastaa tai risottoa) tai secondo piatto (lihaa, kalaa tms.) kasvislisukkeineen, ei molempia. 

Vaikka siis Italiassa syödään pitkän kaavan mukaan ja monia ruokalajeja, se ei tarkoita että jokainen söisi kaikkia lajeja. Erityisesti moni nainen valitsee ruokakavalkadista vain osan tai sitten maistaa jokaista lajia vain hyvin vähän, mutta nautiskellen. 

Tai jos ei valitse vaan syö kaikkea ja paljon, niin käy kuin minulle: vatsa lähes ratkeaa. Jos sellaista harrastaisi joka päivä, niin lihavaksihan siitä tulisi. Koti-Suomen arjessa emme todellakaan syö alkupaloja ja primo sekä secondo piattoa yhdellä aterialla kuin juhlapäivinä. 

Campo dei Fiorin ravintolarivistöä Roomassa.

Uskon että italialaisilla, niin naisilla kuin miehillä, on taito syödä hyvin mutta valikoivasti. Ja se mikä syödään, syödään nautiskellen ja hyvällä omallatunnolla. Hyvä ruoka on sallittu nautinto. 

Mutta onko tämä italialaisten hoikkuuden salaisuus? Ei yksinään. Asiaan vaikuttaa varmasti useampi kuin yksi seikka, ja ruokailun kohtuullisuus on niistä yksi. Nyt nostan esiin toisen, mielestäni vielä tärkeämmän seikan: kahvikulttuurin eron. 

Suomessa kahviin liityy hyvin usein pulla tai pari. Kahvi ja pulla, kahvi ja munkki, kahvi ja viineri. Työpaikalla, kotikahveilla, kahviloissa. Kun menemme kahville tai keitämme kahvit, tarkoittaa se hyvin usein myös jonkin makean syömistä. Ja jos sinut kutsutaan Suomessa kylään kahville, voit varmuudella odottaa, että pöydässä odottaa myös vähintään kaksi tai kolme lajia jotain kahvileipää, eli makeaa ja rasvaista syömistä. 

Italiassa tällainen kahvipullasyöminen loistaa poissaolollaan. Vain aamucappuccinon kanssa saatetaan nauttia voisarvi, mutta se usein onkin sitten koko aamiainen. Päivän loput kahvit tarkoittavat pieniä espressokupillisia, jotka hörpätään nopeasti seisaaltaan kahvilan tiskillä tai työpaikan kahviautomaatilla. 

Ja jos mennään ystävien luo kylään, niin myös siellä juodaan nopeat espressot eikä aleta mässäilemään pullilla. Joskus saatetaan tarjota joku kuiva keksi tai pieniä leipomosta ostettuja minileivoksia (pasticcini), niitäkin yleensä vähän harvinaisemmille vieraille tai muuten erikoistilanteissa.  

Kakkuja ja muita sokeriherkkuja on parempi syödä vain juhlissa
- kuten eilen itsenäisyyspäivänä tätä ystävien tuomaa valkosuklaa-limekakkua. 

Aterioiden välillä italialaiset eivät useinkaan syö mitään, eivät varsinkaan kaloripommeja kahvin kanssa, niitä pahimpia painonnostattajia. Kunnon ruokaahan saa syödä aika isojakin määriä, ilman että se näkyy painossa. Toisin on kahviherkkujen kanssa. Yhdessä erikoiskahvi-viineri -hetkessä saattaa olla saman verran kaloreita kuin kolmen ruokalajin illallisessa.  

Anoppini on Suomen-vierailuillaan ollut usein melkein pulassa tämän kahvilakulttuurin eroon liittyvän asian kanssa. Kun ollaan jälleen kerran oltu menossa johonkin kylään, on hän saattanut parahtaa: ei kai taas syödä niitä leivoksia, jotka ovat niin herkullisia ettei niistä pysty kieltäytymään. Ja vielä monta lajia! 

Eräs ystäväpariskuntamme ja erityisesti vaimo taas ihastui Suomen-vierailullaan korvapuusteihin niin paljon, että halusivat opetella kotona pullanleivonnan ja todettuaan sen liian vaikeaksi, löysivät Ikean valmiskorvapuustipussit - pahaksi onnekseen. Vaimo kamppaili noihin aikoihin liikakilojensa kanssa, muutaman hassun, ja Ikean löytö oli siis enemmän huono kuin hyvä juttu.  Tuommeko teille tuliaisiksi pullaa Suomesta, olen joskus heiltä kysynyt. Voi, älkää. Pullat ovat liian hyviä, jos niitä on tarjolla tulee turhaan syötyä. Ei yhtään ihme, että te Suomessa syötte niitä joka päivä kahvin kanssa!

Herkutella voi terveellisemminkin.
Esimerkiksi lakoillaja leipäjuustolla!

Uskallan siis väittää, että suomalaisten naisten - ja tietysti myös miesten - liikakilojen takana on usein se, mitä löytyy kahvikupin vierestä. Yhtenä syynä tietysti, sillä asiassa on toki monta liikkuvaa tekijää. Geeneistä ja aineenvaihdunnan nopeudesta lähtien, puhumattakaan muista elintavoista ja seikoista kuten alkoholinkulutuksesta (italialaiset harvemmin juovat humaltuakseen tai tölkkikaupalla kaloripitoisia siidereitä) tai karkkihyllyjen pituudesta (jotka Italiassa ovat uskomattoman lyhyitä ja huomaamattomia verrattuna suomalaisten markettien kilometrisiin karkkihyllyihin). 

Itselläni on läpipaskogeenit, eikä minulla ole kokemusta liikakiloista. Mutta sen pystyn  painonvaihtelusta ja makeansyönnistä sanomaan, että sen jälkeen kun viimekeväinen koronaoireilu sekoitti makuaistini ja vei mielihaluni kaikkeen makeaan, saan kamppailla jatkuvasti alipainon rajalla. Ennen söin suklaalevyn päivässä tai muutamassa, karkkipussin pari kertaa viikossa ja sitten kaikki ne päivittäiset pullat ja leivokset kahvin kanssa päälle, eikä ollut uhkaa että paino lähtisi putoamaan, päin vastoin.

Nyt syön makeaa vain poikkeustapauksissa kuten juhlissa, ja silloinkin vailla erityistä mielihyvää makean mausta. Sen sijaan syön normaalia monipuolista kotiruokaa minkä ehdin ja oliiveja monta kourallista päivässä, mutta ei ole ongelmaa että housut alkaisivat kiristää. Paino on pudonnut makean poisjäämisen jälkeen usean kilon vaikka juoksulenkit on jääneet todella vähälle koronaoireilun jälkeen ja arkiaktiivisuus muutenkin vähentynyt, koska korona-aika on jättänyt monet menot pois eikä koiravanhuksemmekaan jaksa enää kävellä entiseen tapaan.  

Jotkut leivokset ovat niin söpöjä, että niitä on pakko maistaa,
tekee mieli tai ei! Kuten nämä ystäviemme tuomat cake pops -kakkutikkarit.

Hoikkuus ei tietenkään ole itseisarvo, jota kaikkien pitäisi tavoitella. Se ei missään nimessä ole se mitä postauksella haluan sanoa. Pienessä pyöreydessä ei ole mitään vikaa ja jokaisella ruumiinrakenteella ja aineenvaihduntatyypillä on oma ihannepainonsa, jossa pysyminen ei tarkoita liiallista kieltäytymistä ja kärvistelyä, mutta ei myöskään salli täysin pidäkkeetöntä syömistä. Tärkeintä olisi pysyä terveellisessä painossa ja välttää terveydelle haitallinen ylipaino. 

Mutta usein tähän terveellisessä painossa pysymiseen vaaditaan esimerkiksi se, ettei makeita herkkuja syö joka kahvin kanssa. Sitä kannattaisi miettiä jokaisen suomalaisen kahvin kanssa herkuttelijan, joka tuskailee ylipainon kanssa. Tässä asiassa voisimme todella ottaa mallia italialaisista! 

Eilen illalla sain päähäni penkoa vaatekaappiani ja 
löysin sieltä entisen vintage-lempimekkoni, jota käytin 17-vuotiaana. 
Hyvin solahti päälle! Olisikohan mahtunut, jos yhä mässäilisin määrättömästi kahvileipää?