Bensa lopussa Porkkalanniemessä - apu löytyi oudosta paikasta

Porkkalanniemen maisemia. Melkein
kuin Sardiniassa?

Tiedättekö sen vanhan laulun, sen jossa lauletaan päättyvistä pitkospuista, meren myrskystä ja rinnalla ruikuttavasta ystävästä? Siis se laulu joka kertoo todellisista ystävistä, niistä jotka pysyvät vierelläsi vaikeimpinakin aikoina. Ystävän laulu.

Siihen voisi lisätä yhden säkeistön ja ystävyyden punnitsijan lisää: autolla ajon ja bensan loppumisen. Mistä tunnet sä ystävän, onko oikea sulle hän / Anna auton se selvittää, kuka viereesi jää. / Kun on bensa lopussa ja tietä määrättömästi edessä, kuka vieressä mäkättää, mennä saa huoltoasemalle hakemaan kanisteria. 

Tällaisia aatoksia tuli mieleen viime viikonloppuna kirkkonummelalaisella maantiellä, vehreiden vaaleanvihreiden peltojen läpi kiemurtelevalla ja pehmeästi ylös alas kumpuilevalla.

Kauniista maisemista emme pystyneet juurikaan nauttimaan, päinvastoin, ja maaston kumpuilevuus ja tien mutkikkuus muuttuivat ominaisuuksiksi, jotka vain lisäsivät ahdinkoa.

Kävi nimittäin niin, että saimme päähämme lähteä ulkoilemaan kauniista luontopoluistaan tunnettuun Porkkalanniemeen, ja Kirkkonummen keskustan kohdalla laitoimme navigaattorin päälle ja tarkistimme reitin perille: 25 kilometriä, puolisen tuntia ajomatkaa. Ehtisimme perille mainiosti ennen puoltapäivää ja aikaa olisi patikoida hyvän tovin ennen lounaspiknikiä. 

Olimme juuri päässeet keskelle ihastuttavaa maalaismaisemaa, orastavia viljapeltoja, voikukkien laikuttamia tienpientareita ja yhä vaaleanvihreänä loistavia lehtipuita, kun kuului bensamittarin kilahdus: please refuel! 

Miten se nyt jo hälyttää, äskenhän oli vielä 110 km:n matkaan mittarin mukaan bensaa tankissa, mies ihmetteli ja vilkaisimme molemmat navigaattorin näyttöä. Alle viisitoista kilometriä matkaa määränpäähän. Kyllä se ja paluumatka vielä onnistuisi vaikka olisikin vähän ikävä ajaa bensavalo päällä.

Mutta on eri asia ajaa tasaisella maantiellä tasaista vauhtia kuin sellaista tietä johon olimme joutuneet! Emme olleet aiemmin käyneet Porkkalanniemessä emmekä osanneet arvata, miten mutkainen ja mäkinen tie se onkaan, oikea bensansäästäjän painajainen.

Postauksen kuvituksena maisemia 
Porkkalanniemestä, jossa hetkittäin todella
oli Sardiniaa muistuttavia vivahteita.
Kuten tässäkin kuvassa.

Oman mausteensa soppaan toivat lukuisat pyöräilijät ja -pyöräilyporukat, jotka kauniina sunnuntaiaamuna kansoittivat Porkkalanniemeen johtavaa idyllistä maalaismaisematietä. Heidän perässään körötellessä ja mutkaisella tiellä ohituspaikkaa kytätessä bensaa paloi takuuvarmaa tankintyhjennysvauhtia. 

Vain pari hassua kilometriä ehti kulua, ja bensamittarin lukema oli laskenut jo 70:een. Siitä jälleen pari kilometriä, ja oltiin 60:ssa. 

Paljonko vielä on matkaa, mies kysyi ollen niin keskittynyt kaasupolkimen optimaaliseen käyttöön ettei ehtinyt itse navigaattoria vilkaista. Kahdeksan kilometriä. Tuskallisen paljon. Liian paljon. 

Emme ikinä selviä täältä takaisin, esitin kannustavan näkemykseni. Vaikka otettaisiin huomioon, että mäkisellä tiellä bensamittarin lukema saattaa heilahdella paljonkin ja palautua isompaan lukemaan tasaisella tiellä, bensankulutus oli sellaisessa maastossa sitä luokkaa ettei 60 kilometrin lukemalla selvittäisi ikinä ikinä lähes 40 kilometrin matkaa, joka edessä vielä olisi ennen huoltoasemaa.

Hetken ajan mielessäni myllersivät kaikkein katalimmat, synkimmät ajatukset: taas tapahtui jotakin tällaista outoa ja omituista jota tapahtuu vain ja ainoastaan meille. Ei koskaan niille kiiltokuvaperheille jotka tekevät täydellisiä luontoretkiä, lähtevät täydellisille autoajelulle ja viettävät täydellistä laatuaikaa yhdessä. (Lue kommelluksistamme esimerkiksi postaus Mutaan juuttunut auto ja taivaalta tipahtanut mönkijä palautti uskoni ihmisiin tai Metsään kadonneet lapset - äidin painajainen)

Olin aivan vähällä päästää ilmoille kaikki nämä ajatukseni. Toisin sanoen siis alkaa mäkättää. Mutta sitten tapahtui jotain vähintään yhtä outoa: tyyneys laskeutui sisälleni ja aloin suuttumuksessa kihisemisen sijaan miettiä sitä, mitä viihdykettä tarjoaisin lapsille ja itselleni siinä vaiheessa kun bensa väistämättä loppuisi, auto hyytyisi tienposkeen ja jäisimme odottamaan kun mieheni lähtisi jalkapatikassa lähimmälle huoltoasemalle. 

Laskelmiemme mukaan sen tapahtuisi - optimistisimman ajattelun mukaan - alle kymmenen, ehkä vain muutama kilometri ennen huoltoasemaa, joten odottamisaika olisi noin tunti, maksimissaan pari.

Evästä meillä ainakin oli reppu täynnä ja miehelle vettä kävelyreissua varten, joten siitä ei jäisi kiinni. Autosta löytyi pari kirjaa, sitten oli kännykkä ja muutama jalkatilan perukoille päätynyt pikkuauto. Eiköhän niillä pärjättäisi. 

Jos siihen pisteeseen päädyttäisiin. Jännitys säilyisi paluumatkaan, mutta siihen asti nauttisimme suunnitelmien mukaan Porkkalanniemen luontopoluista, söisimme piknik-lounaan jossakin sopivassa ja aurinkoisessa paikassa ja rentoutuisimme luonnon helmassa.

Meitähän eivät loppuvat bensat eikä mikään mukaan horjuttaisi eikä estäisi viettämästä laatuaikaa. Kohtaisimme vaikeuden yhdessä ja hoitaisimme kumpikin oman osuutemme siitä selviämisessä. Emme ruikuttaisi emmekä vaikeroisi.

Elä hetkessä, älä huolehdi tulevasta - sehän on mottoni muutenkin, ja nyt oli oivallinen hetki opettaa sitä lapsille ja näyttää konkreettisesti, mitä hetkessä eläminen tarkoittaa.

Ei huolta huomisesta tai tässä tapauksessa paluumatkasta, jota leimaisi jännitys bensan riittävyydestä. Vielä emme siitä huolehtisi.

Ja tämän suunnitelman mukaan toimimme. Päivä Porkkalanniemessä oli kaunis ja seesteinen, tuuleton ja sopivan lämmin. Maisemat merelle olivat silmiähivelevät. Muistuttaa vähän Sardiniaa, totesimme mieheni kanssa. Jos vesi olisi turkoosimpaa ja tuuli lämpimämpi, voisi melkein erehtyä maasta. 

Sen verran bensa-asiat kuitenkin pujahtivat väkisin mieleen, että jossakin vaiheessa evästaukoa mieheni sai päähänsä käydä kännykällä vielä kerran läpi lähistön huoltoasemat.

Tässähän on venesatama kilometrin päässä, hän hihkaisi. Ja sieltä saa bensaa!

Hetkessä eläminen vaihtui lähitulevaisuuteen varautumiseen eli hylkäsimme luontopolun ja vaihdoimme sen vaellukseksi maantien laitaa pitkin kohti venesatamaa. 

Metsä viheriöi ympärillämme, linnunlaulu raikui oksistossa, puiden takaa alkoi pilkotella meri. Luontoidylli oli maantien varressakin rikkumaton.

Kunnes yhtäkkiä eteemme avautui näkymä, jota en olisi ikinä uskonut näkeväni. Parkkipaikka täynnä autoja, terassi toisensa perään kuhisi ihmisiä, siideri kävi kauppansa ja letkeän jazzahtava "hyvänmielenmusiikki" täytti ilman yhdessä paistetun lihan tuoksun kanssa. 

Kiireettömän, jopa raukean oloiset ihmiset istuskelivat tai käyskentelivät ympäriinsä merkkiaurinkolaseissaan, prässätyissä shortseissaan ja olalle huolettomasti heitetyissä raitapitkähihaisissaan. Hekin olivat selvästi tulleet viettämään laatuaikaa paikalle, tähän outoon tekotodellisuuteen johon olimme putkahtaneet. 

Tekotodellisuudelta se ainakin tuntui - outoakin oudommalta korona-ajan näyksi ja muutenkin: mitä nämä kaikki ihmiset täällä tekevät, kenelläkään ei ole maskeja, kukaan ei pidä turvavälejä eikä koko touhussa omiin silmiin näyttänyt muutenkaan olevan mitään mieltä: istua ja syödä nyt tällaisessa paikassa tuota kauheaa hissimusiikkia kuunnelleen vaikka ympärillä olisi koko Porkkalanniemi täynnä luontoa parhaimmassa kesäasussaan ja ihanaa linnunlauluista hiljaisuutta, jonka keskellä liikuttaa kehoaan ja nauttia retkieväitä.

Minut valtasi valtava vierauden tunne ja halu hoitaa bensa-asia ja häipyä paikasta niin nopeasti kuin vain suinkin voisimme - en haluaisi viettää tässä paikassa aikaa yhtään enempää kuin oli aivan pakko.

Täytimme vesipullomme bensalla (paikassa ei ollut kanistereita eikä veneilykuplassaan aurinkolasiensa takana eleleviltä sataman asiakkailta tehnyt mieli kysellä lainaksi)ja vaelsimme bensanhajuisina tien laitaa takaisin autolle. Sellaiseksi oli luontoretkemme muuttunut.

Aikaa ja voimia reissussa oli kulunut sen verran, että kun saimme bensan tankkiin teki mieli lähteä saman tien kotiin. Pullollisten voimalla bensatankin lukema oli noussut 70:een, ja melkein rentoutuneina uskalsimme lähteä ajamaan 25 kilometrin matkaa. 

Reitti oli yhtä mäkinen ja hidastahtinen kuin tullessakin, mutta bensatankin lukema ei laskenut kuin kymmenellä koko matkan aikana, ja kun pääsimme Kirkkonummen Prisman ABC-asemalle, lukema ponnahti uudelleen seitsemäänkymppiin ennen kuin pisaraakaan uutta menovettä ehti luukusta sisään.

Bensatankin mielenmaisema on ja pysyy minulle arvoituksena. Yhtä suurena kuin samassa ihmettelemäni venekansan mielenmaisema, joka saa heidät viettämään kesäpäivää ruuhkaisilla satamaterasseilla kauhean taustamusiikin kanssa. 

Tankki täytenä lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä ja kotia. Eikä bensamittarin lukema, yli 500 kilometriä, ollut varmaan koskaan aiheuttanut sellaista mielihyvää kuin nyt. Pienestä sitä ihminen on tyytyväinen.