Kohtaaminen kuikan kanssa. Miten tunnistaa oma voimaeläin?

Voimaeläin, mistä sen tietää ja tunnistaa? Mitä voimaeläin kertoo, mitä viestejä se tuo?

Yksinkertaisimmillaan voimaeläimessä on kyse eläimestä, joka ilmestyy elämässä jollakin hetkellä niin, että se koskettaa sisimpää voimakkaasti, tavalla tai toisella. Tai sitten eläin toistuu elämässä tai sen huomaa lähiympäristössä yhä uudelleen niin, ettei voi olla ajattelematta sen olevan muutakin kuin sattumaa. 

Voimaeläimiä voi olla useita. Jokin niistä seuraa elämässä taustalla jatkuvasti, joku toinen taas ilmestyy vain tietyllä, ehkä vain yksittäisellä hetkellä tuoden omaa sanomaansa. Voimaeläimen ilmestymisellä on aina jokin viesti. 

Tämän olen elämäni aikana oppinut.

Viimeisin, ja tähän asti valaisevin oppitunti tapahtui aivan vastikään: 

Jo pitkään olen aavistellut, että korppi on elämässäni jotenkin erityinen eläin. Sen raakkumista olen kuunnellut niin kotipihallani, mökilläni kuin luontoretkellä espoolaisissa merenrantakosteikoisssa lasteni kanssa. Olen joutunut unohtamaan tietämykseni korpista korpikuusikoiden ja erämaiden lintuna, sillä se on seurannut minua niin helsinkiläisiin omakotitalolähiöhin kuin väkirikkaille pääkaupunkiseudun luontopoluille.  

Tämän viikon loppupuolella mökillä odotin kohtaavani taas tutun korppipariskunnan raakkumassa puiden yllä, metsien takaa. 

Mutta metsä olikin korpeista hiljainen. Korppi ei halunnut näyttäytyä minulle. 

Sen sijaan mökkirannan tuntumassa uiskenteli kuikka, erämaiden arka lintu kaikessa komeudessaan.

Lintu lipui järvellä majesteettisen ylpeänä edestakaisin pitkin mökkirantaa: juuri kun se loittoni mökistä enemmälti, se kääntyikin takaisin ikään kuin olisi huomannut uineensa liian kauas, ja tuli takaisin. 

En voinut muuta kuin haltioituneena tuijottaa lintua sen lipuessa edestakaisin rantaa. Se todella teki niin, ui siinä ensin pohjoista järvenselkää kohti ja sitten takaisin, aivan kuin reviirinsä rajoja pitkin ja ne rajat kulkisivat juuri mökkirantamme rajoilla. 

Ihoni nousi kananlihalle silkasta kunnioituksesta, onnellisuudesta ja huikaisevasta tunteesta, jonka eläimen näkeminen aiheutti. Kimmo Ohtonen kirjoittaa upeassa kirjassaan Luonto elää (Docendo 2020) osuvasti siitä tunteesta, jonka villieläimen näkeminen ihmisessä saa aikaan: 

"--- jotain tapahtuu sisällämme. Sydän lyö kiivaasti, olemme samaan aikaan jännittyneitä ja haltioituneita. Tuntuu kuin eläimen katse veisi meidät toiseen maailmaan --- se [katse] on samaan aikaan vieras ja tuttu, aivan kuin olisimme nähneet sen joskus aikaisemminkin. Lapsuudessamme. Kenties unissamme. Vai onko tuo katse koteloitunut geeniperimpäämme?"

Ohtonen kuvailee esimerkiksi juuri tätä kohtaamistani kuikan kanssa tekstissään. Niin uusi ja jännittävä hetki, ja kuitenkin samaan aikaan tuttu ja läheinen, iätön ja unenomainen. Kuin häivähdys maailmasta jota silmä ei näe, korva ei kuule, ja jossa aikaa ei ole. 

Lopulta minun oli kuitenkin lähdettävä jatkamaan arjen toimia, lapset odottivat äitiään marjametsään ja aamupalatiskit oli sitä ennen vielä tiskattava. Jätin vastahakoisesti kuikan jatkamaan lipumistaan ja olin varma, etten näe sitä enää, että tällainen ainutlaatuinen tilaisuus ei enää toistu.

Mutta se oli siellä vielä marjametsästä saapuessammekin, lounaan jälkeen ja vielä illansuussa. Kävin tervehtimässä sitä aina kun ehdin, samalla kun piipahdin Nera-koiran haudalla savusaunapolun varressa tai hain saunanlämmityspuita liiteristä. 

Ihmeellisin hetki oli kuitenkin vielä edessä, seuraavana aamuna:

En näe kuikkaa enää, kun katson mökin ikkunoista aamutyynelle järvelle. Olen juuri kömpinyt peiton lämmöstä jalkeille, perhe on jo rientänyt ylämökkiin aamiaiselle mutta minä aion aamu-uinnille. 

Unen lämpö yhä ihollani kipitän laiturin päähän ja pulahdan veteen. Kylmä syyskuun puolivälin järvivesi kipristelee jalkoja mutta ei vielä kangista niitä, talviuintiin on vielä tovi aikaa. Järven pinta rikkoutuu renkaiksi, katselen niiden etenemistä uidessani.

Kunnes katse nauliintuu paikoilleen. Siinä se taas on, kuikka, aivan lähellä! Sen on täytynyt sukeltaa siihen kaukaa, sillä vielä äsken sitä ei näkynyt. Kuikka pystyy olemaan veden alla viisi, jopa kahdeksan minuuttia, joten veden alla se ehtii edetä pitkiä matkoja. 

Kuikka onkin tunnettu erinomaisesta sukelluskyvystään. Se sukeltaa niin syvälle, että samaanit ovat uskoneet sen sukelluksillaan läpäisevän järvenpohjan aina aliseen asti ja käyttäneet kuikkaa kulkupelinään sielunmatkoillaan. 

Kuikalla on kyky liikkua kolmessa tasossa: veden pinnalla, yläpuolella ja alla. Kuikka on mytologiassa pidetty myyttisenä lintuna, Alkulintuna. Kuikkaa on käytetty suojana pahaa silmää vastaan mutta toisaalta ristiriitaisesti sen näkemisen on myös ajateltu ennakoivan pahaa. 

Toistuu sama kuin korpin kohdalla: kuulen kuikkaan liitetyistä pahan onnen uskomuksista, mutta ne eivät saa minua levottomaksi tai pelokkaaksi. Jotenkin vain tiedä, ettei pelkoon ole aihetta tai jos jotakin pelkää, niin omaa sisintään, omia tummia vesiään ja omaa alista maailmaansa.  

Nyt lintu on pinnalla ja se kääntyy puoleeni niin että näen sen valkoisen rinnan hehkuvan tumman veden yllä. Terve, lintu, terve, mikä ja kuka oletkaan. En näe sinua tarkasti mutta asennostasi näen että olet ylväs ja ajaton, muinaisten aikojen lintu. 

Siinä sinä olet, paikoillasi kuin odottaen, vesilintuni, kuikkaseni, kaikessa komeudessasi. Uin kanssasi, katson kuinka sukellat jonnekin näkymättömiin ja määrittelemättömän ajan jälkeen pulpahdat taas pintaan. Sukellat taas,  ehkä pidät minua, maaeläintä pilkkanasi. Ikäänkuin kutsuisit minua syvyyksiin kanssasi. Tule tule tule, osaat kyllä, täällä on paikkasi, tunnut sanovan. 

Pitäisikö minunkin sukeltaa, sitäkö yrität minulle kertoa, minulle joka en ole koskaan osannut sukeltaa pinnan alle ilman että pidän nenästäni kiinni, kömpelösti ja onnettomasti, siis. (Lue aiheesta vuoden takainen postaus Italiasta Välimeren rannoilta: Voin sittenkin sukeltaa! Vedenalaisen maailman lumo Italian Calabriassa ja kala, joka melkein johdatti vieraalle rannalle) 

Postauksessa kuvituksena kuvia Maaretta Tukiaisen ja
Markus Freyn kirjasta Pohjolan voimaeläimet (tuumakustannus 2018).
Kirjaa on käytetty postauksessa myös lähteenä voimaeläintietoudessa.

Lopulta kylmä kuitenkin kangistaa minut, syyskuisessa järvivedessä uivan ihmisen, en ole vesilintu enkä kala joka sietäisi kylmää vettä loputtomiin. Ikkunasta katselen, kuinka jatkat uimistasi järvellä, jätät peilityyneen järven pintaan vanan joka hiljalleen lipuu rantaa kohti. 

Kuikka. Mitä halusitkaan minulle kertoa, sinä alitajuntaan asti sukeltava lintu? Miksi vedät puoleesi tällä tavalla juuri nyt? Miksi saat minut tuntemaan näin, miksi haltioidun sinusta tällä tavalla? Jospa olet voimaeläimeni, ajattelen varovasti.

Oletko sinä lukijani koskaan pohtinut, mikä on voimaeläimesi? Minä olen, lukemattomia kertoja! 

Se kaikki alkoi vuosia sitten, parikymppisenä, kun haastattelin toimittajantyössäni erästä luontoterapeuttia ja menin käymään hänen kotonaan, tarkoituksena löytää minulle voimaeläin. En itse moisesta juuri ymmärtänyt, mutta haastateltavani halusi minulle asiaa selvittää, joten seurasin häntä hänen kotiinsa.

Kun astuimme kynnyksen yli, hän pysähtyi ja sen mukana minäkin. Ooh, nyt ovat isot voimat liikkeellä, hän sanoi. Ihokarvani ovat pystyssä, jotakin suurta liikkuu juuri nyt, ja se liittyy sinuun. 

En edelleenkään ymmärtänyt hänen puheitaan, päinvastoin, se kaikki enemmänkin pelotti. Voimaeläimen etsiminen jäi kun pakenin paikalta heti kun sopivan raon ja tekosyyn löysin eli olin muka saanut jo tarpeeksi materiaalia juttuani varten. 

En ollut valmis sellaiseen, en ollut valmis voimaeläimiin enkä ajatukseen siitä, että on olemassa "isoja voimia" tai jotakin sellaista mitä ei järjellä voi ymmärtää. 

En muista enää löysimmekö silloin voimaeläimeni vai emme. Hämärä muistikuva on, että hän jonkin eläimen mainitsi mutta vain universumi tietää minkä.

Myöhemmin olen palannut aiheeseen, voimaeläimiin ja kaikkeen sellaiseen joka liittyy järjen toiselle puolelle ulottuvaan tietoon. Pelkoni ovat kadonneet.  

Korppi on vetänyt minua puoleensa niin pitkään kuin muistan. Ja muistan sen erinomaisesti siitä, että tiedän korpin vanhastaan olevan pahanonnen ja kuoleman lintu. Vanha kansa on uskonut niin, se vanhan ja ahtaan tiedon kansa. 

Korpin ilmaantumista pihapiiriin tai ihmisen näkösälle on pidetty huonona enteenä, kuoleman airuena. Olen herkkä uskomaan kaikenlaisiin huonononnen enteisiin. Kierrän tikapuut, kavahdan jos musta kissa ylittää tien ja syljen varmuuden  vuoksi kolmesti olan yli estääkseni huonon onnen. Peilin särkymistä pelkään, huonon onnen numeroita pidän pahana. 

Mutta vaikka olen aina tiennyt korppiin liitetyt pahatsilmät ja huonotonnet, en ole osannut pelätä tai kavahtaa korpin näkemistä. Niin perinpohjin pelotettu kuin olenkin, korppia en ole koskaan pelännyt. 

Kuulen korpin raakuntaa usein kotitalomme lähimetsiköstä ja mökkipihan kuusikkojen takaa, mutta en pelkää. Sen sijaan hymyilen ja tunnen outoa tenhoa ja jotakin vaikeasti määriteltävää, ikään kuin haikeutta tai kaipuuta tai onnea.

Olisiko korppi voimaeläimeni? Voiko niin voimakas ja erityinen eläin olla voimaeläimeni? 

Kun voimaeläin kutsuu, sen kyllä tunnistaa, sanovat voimaeläinoppaat ja muut asiasta tietävät. Sen perusteella voin todellakin sanoa, että korppi on voimaeläimeni. Se on kutsunut minua tavalla tai toisella niin kauan kuin muistan. Olen viitannut kintaalla vaikka "pelottava" korppi on raakkunut kotiovella, olen hymyillyt vanhan kansan uskomuksille pahanilmanlinnusta, ikään kuin kantaisin mukanani varmaa tietoa siitä, ettei korpin ilmestyminen tarkoita pahaa, päinvastoin.

Suomalaisessa mytologiassa korppi toimii viestinviejänä tämän- ja tuonpuoleisen maailmojen välillä. Se on yksi samaanin avustajaeläimistä, jonka avulla samaani liikkui aliseen ja yliseen. Skandidavisessa mytologiassa jumalten kuningas Odinin hartioilla istuu kaksi korppia nimeltään Ajatus ja Muisti, joiden tehtävänä on tarkkailla maailmaa ja raportoida tapahtumista Odinille. 

Korppi siis havannoi, näkee ja muistaa. 

Ja jos korpilla onkin kyky liikkua tuonpuoleiseen ja takaisin, tarvitseeko sitä silloinkaan pelätä? Tuonpuoleinen, alinen, ehkä se lopulta on vain oman mielemme pimeämpi ja salatumpi puoli, suuri tuntematon ja suurien voimien lähde, ja siksi pientä ihmistä niin pelottaa. 

Illalla saunareissulla näen kuikan uudelleen. En ole koskaan elämässäni ennen nähnyt kuikkaa, vain kaukaisen äänen kuullut, mutta nyt se on edessäni yhtenään.

Katselen saunan ikkunasta kuinka se ui verkkaisesti ja kiireettä eteenpäin ja vasta kun meinaa ajautua pois mökkirannan rajoilta, kääntyy takaisin.

Uimaan mennessäni päätän kysyä siltä, mitä haet, mitä haluat kertoa. Kuin vastaukseksi se kääntyy kohti ja ui kohti rantaa kiivaasti ja määrätietoisesti, ehdin jo ajatella että se todella tulee minua kohti. 

Kunnes vaihtaa suuntaa ja kääntyy taas järvenselkää päin, ulappaa kohti, poispäin kanavan suojasta. Kohti tuntematonta, minulle tuntematonta, pois turvallisesta kotirannasta. Pitäisikö minun seurata sinua, kuikka, kutsutko minua kohti tuntemattomia järvenselkiä?

Samalla tavalla kuin korpin huuto kantautuu tuntemattomasta metsästä, jostakin niin kaukaa ettei siitä selvää saa. Korppi on tullut takaisin. Musta varjo lehtahtaa puiden yllä ja lentää jonnekin minne en näe enkä kunnolla kuule. Sinnekö minun on lennettävä, uitava, uskallettava, katkaistava se mikä minua pidättelee ja kahlitsee, voitettava esteeni ja epäröintini, jotta unelmani voisivat toteutua ja voisin löytää sisältäni salatun voiman, jota en vielä tunne?

Yhtä aikaa pelkään ja tiedän vastauksen. Sitä kuikka tuli kertomaan, sitä korppi on jo kauan yrittänyt kertoa. Nyt on aika.

Eikä mieleni pitkiin aikoihin, jos koskaan, ole ollut samalla lailla keveä ja vapaa ja huoleton kuin se nyt on. Sulava kuin veden tummiin syvyyksiin ja sieltä takaisin yltävän kuikan sukellus, kevyt kuin kaikennäkevän korpin lento. 

Siitä oman voimaeläimen tunnistaa. Kun sielu sen kohtaa.