Surusta, herkkyydestä ja vihollisen rakastamisesta

Kun jotain oikein pahaa ja traagista tapahtuu, kuten nyt on tapahtunut eli lähipiirissäni on lapsi kuollut, kummipoikani, nousevat pintaan syvimmätkin tunteet. Suru. Pelko. Huoli. Myös kiukku ja jopa viha. Miksi tällaista tapahtui, miksi tällaista pääsi tapahtumaan, miksi tällaista sallitaan tapahtua. Jumala, etkö välitäkään pienimmistäsi?

Viha myös niitä asioita ja ihmisiä kohtaan, jotka mahdollisesti ovat olleet edesauttamassa tradegian syntyä. Tai vaikkei syyllisiä olisikaan niin kuin usein ei ole, niin ihmisen mieli heitä kuitenkin hakee kun ei muutakaan osaa. Asia on ilman syyllistä tai ilman syytä liian vaikea kohdata (hyväksymisestä en edes puhu, koska joitakin asioita ei koskaan voi eikä pidä hyväksyä). 

Kaikki tunteet ovat surussa sallittuja. Tunteet tulevat ja menevät, niiden kuuluukin tulla ja mennä. Viha lehahtaa ja sitten sammuu. Pelko kouraisee ja sitten laantuu, huoli hapuilee otteeseensa mutta lopulta ei kuitenkaan saa kiinni. 

Suru, se hallitsevin tunne, aaltoilee. Se kourii, moukaroi, vie mukanaan pimeään ja syvään, hetken tuntuu että happi loppuu, mutta sitten kuitenkin kohta valo väreilee yläpuolella ja sitä huomaa olevansa matkalla kohti pintaa. 

Ainoa tunne joka ei aaltoile, vaihda muotoaan, moukaroi tai tuo kuristavaa tunnetta kehoon, on rakkaus. Se on ja pysyy kaiken yllä kaiken aikaa. Se tuntuu lintujen laulussa jota kuuntelen nyt kun edelleen makaan kuumeessa vuoteessani ja välillä avaan ikkunaa. Mustarastas laulaa kuin kesällä, vaikka on lokakuu. Se tuntuu viestissä tai puhelussa, joka tulee ystävältä. 

Se tuntuu siinä miten meidän lapsensa menettäneen perheen läheisten ja auttajien kesken yhteys voimistuu, tulemme lähemmäksi toisiamme surussa ja huolessamme ja tiedämme, että emme ikinä enää anna minkään tulla siihen väliin. Pikku kinat totta kai joskus vielä varmasti ja toivottavastikin ovat taas arkipäivää, mutta sitä mikä välillemme tässä nyt syntyy, ne eivät toivottavasti pysty koskaan rikkomaan. 

Rakkaus tuntuu jokaisessa teossa, eleessä ja avuntarjouksessa, joka murheen kohdannutta perhettä nyt ympäröi. Jokaisessa kukkapuskassa, makaronilaatikkovuoassa ja karkkipussissa, joita perheelle tuodaan. Graffitissa jonka joku ystävällinen sielu on käynyt maalamassa kodin lähiympäristön skeittipuistoon. 

Rakasta lähimmäistä kuin itseäsi, on lause joka kuuluu kristillisyyden ja monen muunkin maailmanuskonnon ja filosofian perusperiaatteisiin. Se on vaikea periaate toteuttaa etenkin, kun tänä maailmanaikana moni ei oikealla tavalla opi rakastamaan edes itseäänkään. Kuinka silloin voi rakastaa lähimmäistä, kun ei tiedä miten itseäänkään rakastaa tai rakastaako ollenkaan? Ehkä mieli on jopa täynnä inhoa omaa itseä kohtaan, omia tekoja, omia virheitä ja alhaisuutta. 

Ehkä tunne omasta huonoudesta on niin vahva, että ei enää ymmärrä että jokaisella on mahdollisuus muutua, korjata virheitään, muuttaa suuntaa. Sitä tarjotaan meille aika ajoin, meille annetaan mahdollisuuksia havahtua ja ymmärtää. Mutta ihminen on usein hyvin sokea näkemään näitä mahdollisuuksia. 

Vielä vaikeammaksi asia menee, kun ihmisen täytyy kohdata vihollinen. Joku jonka kanssa jostakin syystä ei oikein mikään suju, riitoja, ehkä pahojakin on. Tai on kohdannut hänen taholtaan vääryyttä, joko aitoa tai kuviteltua.

Mutta mitäpä muuta vihollinen on kuin lähimmäinen hänkin? Rakkaus ei erottele vihollista muista lähimmäisistä. Tietenkään ei kaikkien kanssa tarvitse tulla toimeen eikä teeskennellä sen ystävällisempää kuin tilanteessa pystyy olemaan, mutta lähimmäisenrakkaus tai se rakkaus josta tässä puhutaan, on jotain joka on kaikkien eleiden, puheiden, ihmissuhdekiemuroiden ja vakavienkin ristiriitojen yläpuolella. 

Sitä voi kutsua myös myötätunnoksi, sillä sellaisen muodon rakkaus usein ottaa. Haluksi edes yrittää ymmärtää toista, vaikka mitä tapahtuisi. Jotain aivan kauheaakin. Pelkkä myötätuntokin riittää, jos ymmärtämisen yrittämisenkin rajat tulevat vastaan. 

Tässä kovassa maailmassa on totuttu ajattelemaan, että vihollista ja riitakumppania ymmärtämään yrittäjät ovat tunteellisia ja heikkoja. Tunteellisuus on ajassamme huono piirre, kun pitäisi kiirehtiä yhteiskunnassa eteenpäin ja tehdä järkeviä ja tieteeseen pohjautuvia ratkaisuja kaikessa ja koko ajan. 

Tunteelliset ovat heikkoja, niin ajatellaan. Heikkoja ja liian kilttejä. Totta onkin, että tunteelliset uupuvat helpommin, koska he tuntevat niin syvästi, jakavat itsestään ja maailman pahuus vie heidän voimiaan. Mutta toisaalta he saavat helposti voimia takaisinpäinkin. Kaikki kaunis ja hyvä minkä he ympärillään huomaavat - luonnon kauneus, ihmisen hyvyys, rakkaat ihmiset -  koskettaa heitä sieluun asti ja voimaannuttaa. 

Mutta "tunteellisuus", mitä se oikeastaan on? Se on herkkyyttä. Herkkyyttä aistia toinen ihminen ja hänen sydämensä. Herkkyyttä kohdata hauras ja apua tarvitseva, iloita silloin kun on aika ja tukea silloin kun täytyy. 

Herkkyyttä nähdä kovankin kuoren läpi. Ymmärtää että rakkaus voi pehmittää sen kovimmankin ja että lopulta aina niin tapahtuu, vaikka ei meidän aikakäsityksemme ehkä riitä ymmärtämään milloin.  

Herkkyyden ja "tunteellisuuden" ainoa tarkoitus on opettaa meitä rakastamaan ja näkemään vihollisessakin lähimmäinen. Nähdä pilvien takaa taivas ja sen valo.

Sillä se mikä ihmisessä herkkyydeksi sanotaan, on taivaallista valoa. Sitä on kaikissa ihmisissä, niin sanoituissa järki-ihmisissäkin, mutta monien ihmisten kohdalla se on kovin syvällä piilossa. Jumala on jättänyt sen kuitenkin jokaiseen ja kun aika on, sen voi löytää ja huomata millainen voima se on. Ja mikä ihmeellisintä, se voima ja valo voi alkaa kasvaa. Se voi alkaa säteillä ulospäin ja sitä voi jakaa myös toisille. Tunnistaa herkkyys toisessa ihmisessä ja lopulta jakaa sitä toinen toistensa kanssa. 

Ja niin valo tässä pimeässä ja hullussa maailmassa kasvaa, pikku hiljaa ja joskus toivottoman hitaan tuntuisesti mutta kasvaa kuitenkin. 

Sille joka ajattelee, että suru ja kuume on lopullisesti sumentanut järkeni (olenhan ennenkin vähän hörhöjä kirjoitellut), vastaan: Minua saa pitää aivan vapaasti höpsähtäneenä tai liian korkealentoisia kirjoittelevana. En loukkaannu siitä vaan oikeastaan hymyilen ajatukselle. Onhan se nykymaailman mittapuun mukaan ehkä vähän tottakin. 

Vastaan myös niin, että vaikka saatan vaikuttaa liian syvissä teemoissa liikkuvalta ja siksi ajatuksen kirkkauden menettäneeltä, niin päinvastoin nyt tämän koettelemuksen keskellä ja tavallaan sen "ansiosta" näen kirkkaammin kuin ennen. Näen entistä selvemmin, missä valo loistaa. Näen selvemmin kuinka toimia ja kohdata erilaisia asioita, erilaisia ihmisiä ja vaikeimpiakin tilanteita: rakkaudella. Se ei lopu koskaan, sillä mitä enemmän sitä jakaa, sitä enemmän sitä esiin pulppuaa. 

Se kantaa kaiken yli, pimeimmänkin korven ja tummimpienkin vesien. Ja vie lopulta aina takaisin valoon.