Älä osta mitään -päivä on kulutuskulttuurin tervetullut kyseenalaistaja. Mainonnan rajoittaminen olisi seuraava, vielä tärkeämpi askel

Tänään perjantaina vietetään jälleen Älä osta mitään -päivää. Suomessa sitä organisoi ja tuo tunnetuksi Luonto-Liitto, mutta päivän vietto on kansainvälinen. Ostoshysteriaa kritisoiva ja hillitsevä päivä sijoittuu amerikkalaisen alennusmyyntihumun eli Black Friday-päivän kanssa kutkuttavasti samaan ajankohtaan ja laittaa monet varmasti ihan tosissaan valinnan eteen: antautuako alennusprosenttien edessä vaiko pidättäytyä kaikesta ostamisesta?

Ostamisessa on hyvin harvoin kyse siitä, että ihminen oikeasti tarvitsee jotakin. Siis oikeasti. Totta kai jokainen voi kuvitella tarvitsevansa uusia takkeja tämän tästä, tai usvantekokonetta tai tekoripsiä tai milloin mitäkin kippoja ja kappoja eri merkkien uutuusmallistoista. 

Mutta ihan oikeasti tarvitsee vain harvoin. Varsinkaan uutta tavaraa. 

Ihminen kyllä ostaa yleensä tarpeeseen, mutta mihin tarpeeseen, on eri asia. Tarvitsenko ostamaani asiaa pysyäkseni hengissä, ruokkiakseni tai hoivatakseni jälkikasvuani, fyysisen tai psyykkisen terveyden ylläpitämiseksi?

Erityisesti viimeksi mainitun sateenvarjon alle menee moni turha ostos. Tarvitsen tätä piristyäkseni, ollakseni onnellisempi, koska muuten kuolen tylsyyteen, olen sen arvoinen. 

Erityisesti nämä ostokset ovat niitä, jotka isossa mittakaavassa ovat kulutuskulttuurin sairauden ydin. Ostan, koska mainonta on saanut minut uskomaan, että tarvitsen tätä ollakseni onnellisempi tai vähemmän masentunut ja koska olen ansainnut hemmottelua/pientä ylellisyyttä/kauneutta/laatua/statussymboleita. 

Jokainen länsimaisessa yhteiskunnassa elävä tietää tämän ja on luultavasti kokenut sen itse: näet mainoksen, joka jotenkin vetoaa. Et tiedä miksi ja miten, mutta niin vain käy. Tuollainen vaate/auto/sohva olisi aika kiva... Seuraavaksi alat ajatella, että onnellisuutesi määrä on jollain tavalla kiinni tuon tavaran saamisesta. Lopulta uskot siihen todella lujasti.

Ja ostat. Tulee ihana, onnellinen olo. Nyt minulla on se! Tuntuu kivalta jonkin aikaa, kasvot loistavat peilissä kun mallaat uutta vaatettasi, ja huokaiset onnesta joka kerta kun näet uuden autosi tai istahdat pehmeälle sohvalle.

Sitten asia alkaa pikku hiljaa kadottaa uutuudenviehätyksensä. Samat ongelmat vaivaavat, vaikka päällä on ihana uusi (tai nykymittapuun mukaan nyt jo vanha) paita ja istut unelmien autosi ratissa. Aamuruuhka on aina aamuruuhka ja työstressi tuntuu ihan yhä pahalta riippumatta siitä, mitä on yllä. Uusi hieno sohva on itse asiassa yksi stressinaihe lisää, kun sitä pitää varjella likaantumisesta, se oli niin kalliskin, toisin kuin vanha tuttu kulahtanut sohva, jolle saattoi kaatua vaikka viinilasi ilman että käämit paloivat. 

Mutta ne mainokset! Miksi ne aina uudelleen saavat uskomaan, että maailma on täynnä kaikkea tavaraa joka on ihan pakko saada? Miksi koko ajan tarjotaan aina vain houkuttelevampia uutuustuotteita, terveellisiä ja vastustuskykyä lisääviä metsäpöpöjä sisältäviä lastenvaatteita, aivan kuin juuri minun makuuni räätälöityjä sesonkikuoseja lempiastiasarjastani, aina vain lisää huippuominaisuuksia sisältäviä älykelloja? (Miten olisi ihan vain lapsen säännöllinen vieminen metsään sammalia haistelemaan, kaapissa jo olevien kippojen käyttäminen ja vähän vähempi unen, sykkeen ja aktiivisuuden mittaaminen?)

Viimeisimpiä ostoksiani on tämä seimi (kahvipakettia 
vastaan naapuruston kierrätysryhmästä).

On vaikea olla välittämättä mainoksista, kun niitä tulee joka tuutista: kadunvarsilla, lehdissä ja, auta armias, netissä! Monien sivustojen lukeminen on käynyt suorastaan vaikeaksi, koska mainokset rikkovat tekstiä ja pomppaavat vasemmalta ja oikealta, ylhäältä ja alhaalta ruudulle. 

Miksei mainontaa voisi vaikka kieltää? Ai niin, siitä saa leipänsä aika moni...Mainonnan radikaali rajoittaminenkin olisi erinomainen asia ja parasta lääkettä jatkuvan kulutusvimman tautiin, mutta nyky-yhteiskunnassa sellaista ei varmaan edes pälkähdä päättäjien päähän. Miten voisi rajoittaa jotakin, joka on niin kiinteästi yhteydessä kulutukseen ja talouskasvuun, näihin nykyajan opinkappaleisiin numero yksi, ja saattaisi niitä häiritä ja vähentää? 

Onneksi pieni ihminen voi tehdä edes jotakin. Edes sen oman mitättömän osuutensa (pienistä puroista syntyy suuri virta jne.) Ei ole pakko ostaa, vaikka mainokset mitä lupaisivat. 

Olen itse huomannut vasta aivan viime vuosina, että kaiken mitä kuvittelee tarvitsevansa, saa halutessaan myös käytettynä. Jos vain on valmis hiukan odottamaan ja tarkkailemaan rauhassa netin kirpputoriryhmien tai fyysisten kirpputorien valikoimaa, ennemmin tai myöhemmin löytää haluamansa.

Nykyisin ostan lähes kaiken käytettynä. Lasten vaatteet, kengät, takit ja haalarit, omat takit ja kengät ja vaatteet, lautapelit ja lelut, tulevan koiramme tarvikkeet. Entiselle innokkaalle shoppailijalle tämä on iso muutos, jota on vauhdittanut ja helpottanut myös pandemia-aika. 

Toinen syksyn ostos:  huippulämpimät Otz-lampaankarvakengät
toisesta kierrätysryhmästä parillakympillä.

En tosiaankaan halua enää mennä kauppakeskuksiin tai kauppoihin pyörimään, ja teen sen vain kun on aivan pakko (esimerkiksi nyt joulun lähestyessä olen kerran käynyt ostamassa muutaman uuden tavaran joululahjaksi). 

Viime viikonloppuna minulta hajosi suoristusrauta. Se on toiminut erinomaisesti yli 15 vuotta viikoittaisessa käytössä, mutta maksoinkin siitä lähes sataviisikymppiä, mikä 2000-luvun ensimmäisinä vuosina oli iso raha suoristusraudasta. Merkki on HerStyler, ja se on peitonnut monet kampaamojen suoristusraudat, eli olen joutunut kotona parantelemaan lopputulosta usean kampaamoreissun jälkeen. 

Ja koska hiukset ovat viimeinen turhamaisuuden linnakkeeni, aloin heti paniikissa etsiä uutta rautaa.

Black Friday -mainokset pompsahtivat joka puolella vastaan vaikka oli vasta lauantai, kun kirjoitin nettiin hakusanaksi suoristusrauta. Neljäsosa tai jopa puolet hinnasta pois, nyt kannattaa ostaa! Niin, Black Friday -tarjoukset ovat venyneet yhden päivän kampanjasta Black Weekiksi eli viikon mittaisiksi, vähintään. 

Olin jo klikkaamassa tuotetta ostoskoriin, kun yhtäkkiä tajusin, että miksi nytkään tekisin poikkeuksen hyvin sujuvan käytännön kohdalla. Suoristusrautojakin löytyy ihan varmasti käytettynä. Jollakin on ihan varmasti rauta jota hän ei enää tarvitse.

Ja löytyihän niitä, mutta ei samalla tavalla apteekin hyllyltä kuin nettikauppojen kapitalistikulutuksen luvatuissa maailmoissa. Kirpputorisivustoilla on halpisrautoja eli niitä joita ei ainakaan pitäisi ostaa, on liian vanhoja rautoja, on hyviä rautoja mutta jotka ehtivät jo mennä jollekin toiselle. 

Olen nyt viikon verran kytännyt sopivaa rautaa (eli tarpeeksi laadukasta ja tehokasta paksuille hiuksilleni, Ghd, Dyson tai HerStyler ovat ainoita vaihtoehtoja).

Ennemmin tai myöhemmin se varmasti löytyy.  Siihen asti minun on pärjättävä ilman ja homssuisilla hiuksilla, mutta enköhän juuri ja juuri kestä. Ehkä. 

Nämäkin ovat tämän syksyn kierrätyskenkähankinta:
elämäni ensimmäiset maiharit. 

Eikö sitäpaitsi sileiden suorien hiusten ihannointi ole sekin osa mainonnan mieliin iskostamaa mielikuvamaailmaa? Jostain syystä olen oppinut uskomaan, että olisin paremman tai siistimmän tai tyylikkäämmän näköinen tai mitä lie suorilla hiuksilla, kuin omilla luonnonkiharoillani. 

Suoristamattomilla hiuksilla kulkeminen on oivaa oppituntia elämästä sekin, se riisuu turhasta ja näyttää eteeni sitä, minkä koko ajan selvemmin muutenkin näen: että onni ja mielenrauha ei ole kiinni mistään ulkoisesta, ei tavaroista, ei vaatteista, ei sisustusesineistä tai autoista, ei lomamatkoistakaan. Eikä suoristusraudoista. Olen suoristamattomilla hiuksillani aivan yhtä onnellinen tai onneton kuin suoristetuillakin. 

Puhumattakaan siitä, jos ottaa vähän isompaa perspektiiviä ja ajattelee sitä, miten mitätön murhe vähän sotkuiset hiukset ovat maailmaan mahtuvan oikeiden ongelmien määrän rinnalla...

Ja mikä tärkeintä, läheisteni mielestä olen silti se sama vaimo ja äiti ja ihminen vaikka hiukseni eivät omasta mielestäni olekaan hyvin. Mieheni ei kuulemma edes huomaa eroa, hänestä hiukseni ovat aina hyvin. Lapseni taas ovat sitä mieltä, että suoraan saunasta -kiharat ovat paremmat ja nätimmät ja pehmeämmät kuin raudalla laitettu kokonaisuus. 

Joskus toki voi ostaa jotakin ja jopa uutta. Tässä kaoottisessa ja vihantäyteisessä maailmassa ja vaatimuksiltaan  lähes yli-inhimillisiä voimia vaativassa elämässä onnea voi joskus tuoda se, että saa ostaa vaikka tuoksukynttilän ja käpertyä sohvan pohjalle sitä haistelemaan. 

Kukaties minäkin vielä tässä haksahdan ostamaan suoristusraudan nettikaupasta, jos viikko toisensa jälkeen vierähtää, kierrätettynä ei rautoja löydy eivätkä pörröiset ja hampunnäköiset hiukset jaksa enää naurattaa. 

Älä osta mitään päivä -on siis loppujen lopuksi päivä, joka ei välttämättä kiellä meitä ostamaan mitään juuri tänään, vaan herättelee ajattelemaan kriittisesti tätä loputonta kulutusjuhlaa, jossa nykyään elämme. Mitä jos sulkisin silmäni mainoksille? Mitä jos voisikin olla ostamatta mitään kaikkina vuoden päivinä? Tai ainakin ottaisi tämän tavoitteeksi, ja sitten jos joskus jotain ostankin, niin se olisi poikkeus ja ihan oikeasti loppuun asti ajateltu, laadukas ja vuosikausia ja jopa -kymmeniä palveleva hankinta?