Isänpäiväviikonlopun kolme ihmettä

Joulu on taas jo?

Ensimmäinen ihme tulee heti alkuun: että olemme jo tässä vaiheessa syksyä. Aika on mennyt rytinällä, nyt voi todella sanoa niin ja kirjaimellisesti. On tapahtunut asioita jotka ovat saaneet ajan menettämään lopullisesti jarrunsa, liian paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, asiat ovat hyökyneet päälle ja vain hädin tuskin olen päivien kulun laitamilla onnistunut roikkumaan mukana. 

Läheltä piti että en pudonnut ajan ulkopuolelle niinä viikkoina, kun makasin sängyn pohjalla uupuneena hengitysinfektiosta jonka kourissa olin, mutta monin verroin uupuneempana kaikesta muusta mitä oli tapahtunut ja yhä tapahtui. 

Piti tulla tuikitavallinen syksy, tavanomaisena ja ainoana "uhkanaan" pimeyden lisääntyminen ja arjen paineiden kestäminen. Ja vaikka ilmassa oli jo loppukesästä lähtien jotakin muutakin uhkaavaa - tajuan sen nyt, jälkeenpäin - en osannut tietoisesti varautua mihinkään muuhun kuin edellä mainittuihin haasteisiin. 

Kävin Lapissa, kävin talviuimassa, kirjoitin kirjoittamistani, käännyin aina vain enemmän perheeseeni ja kotiini päin. Voimaannun, tiedän sen nyt. Valmistauduin, puhdistauduin, tein tiliä itseni kanssa, vedin viivoja itseni ja muiden välille ja lähelleni heidät joita tarvitsin ja jotka tarvitsivat minua.

Siltä minusta ainakin tuntui ja tuntuu varsinkin nyt, nyt kun käsissäsi on tieto siitä mitä myöhemmin tuli tapahtumaan. 

Aika on mennyt rytinällä, ja nyt havahduin siihen että on jo isänpäivä. Olemme viettäneet sitä perinteisissä merkeissä eli aamuisella isänonnitteluhetkellä, jota edelsi paljon supinaa ja hälinää, kun otettiin kouluissa ja kerhoissa askarrellut kortit esiin ja yritettiin samalla olla herättämättä isää, jolla oli oikeus nukkua niin pitkään kuin halusi, edes kerran vuodessa!

Sitten lapset ovat viettäneet laatuaikaa isänsä kanssa kodin viereisellä jalkapallokentällä (mitä he kyllä tekevät lähes päivittäin muutenkin), ja lounaan jälkeen päivää juhlistettiin isän lempikahvileivällä (mustikkapiirakka). 

Illalla odottaa vähän parempi illallinen, kunhan perheen jalkapalloilevat lapset saadaan ensin treeneihinsä ja takaisin. 

Ei siis loppujen lopuksi kovin erikoinen päivä, mutta jotenkin ajattelen että se on parempi niin. Mielummin tasaisesti pitkin vuotta laatuaikaa ja yhteisiä juttuja isän kanssa ja niitä hyviä kahvileipiäkin, kuin juhlavaa kakkuapönötystä ja järjestämällä järjestettyä isä-lapsi -ohjelmaa yhtenä päivänä vuodessa. 

Tämän viikonlopun ihmeet eivät siis varsinaisesti liity isänpäivään ollenkaan. Ensimmäinen oli ajan hyppääminen yhtäkkiä jo tähän pisteeseen, ja toinen ihme liittyy ensimmäiseen: meille on viikonlopun aikana tullut joulu! 

Lapsemme ovat kovia joulufaneja, äitiinsä tulleita, ja pikkujoulukuusen kärttämistä on ollut ilmassa jo hyvän aikaa. Otetaan se sitten nyt esiin, annoin lopulta perjantaina periksi. Mitä väliä sillä on että on vasta marraskuun puoliväli, kuka on sanonut ettei voisi jo aloittaa?

Haimme siis pienen muovisen pikkujoulukuusemme varastosta koristelaatikkoineen. Kun kuusi oli valmis, lapset eivät vaikuttaneet vieläkään tyytyväisiltä. Kävi ilmi, että heitä poltteli varastossa nähty iso, varsinaisen joulunvieton koristeet sisällään pitävä koristelaatikko. Eikö voitaisi ottaa sitäkin äiti jo esiin, pliiis...

No voitiinhan me! Mieheni se lopulta oli se joka valtavan laatikon kävi kantamassa sisälle. Pian kaikki kymmenet tontut, kimallenauhat, kuusenpallot, kynttiläsarjat, seimihahmot ynnä muut härpäkkeet olivat pitkin juuri lauantaisiivottua olohuoneen lattiaa. 

Vähän myöhemmin oli koko koti koristeltu. Kun lapset illalla olivat menneet nukkumaan ja istuin jouluvalaistussa olohuoneessa katselemassa kaikkea sitä kimallusta ja tonttuja istumassa pianonpäällä, kirjahyllyssä ja vähän joka ikkunalaudalla, ajattelin hetken olemmekohan nyt vähän liian ajoissa tämän asian kanssa.

Mutta en ajatellut pitkään. Nopeasti tajusin, että on juuri hyvä näin. Jos joulun ilo on mahdollista saada aikaiseksi jo marraskuun puolivälissä, niin mikä estää aloittamasta. Tästähän se pikkujoulukausi alkaa ja kaikkihan tietävät, että parasta joulussa on sen odotus. Parasta osuutta voi ihan hyvin vähän venyttää pidemmäksi. 

Viimeinen isänpäiväviikonlopun ihme on ihmeistä sydähdyttävin - ja karvaisin. Aloitimme lauantain ajamalla auringonnousua kohti Lahteen katsomaan tulevaa uutta perheenjäsentämme, pientä vahingossa maailmaan syntynyttä sekarotuista koiranpentua. 

Muutama viikko sitten huomasin netissä ilmoituksen pentueesta, jonka äiti oli käynyt karkureissulla tuloksenaan neljä pentua vissiin naapurin Taavin kanssa. Neljä pientä kodintarvitsijaa, sopivasti sekarotuisia, juuri sellaisia toivottavasti rotukoiria terveempiä ja hyvällä tavalla rakkikoiria, joita perheeseemme kaipaamme, kaukana muotovalioiden ja rotujalostuksen maailmasta. 

Mukana oli runsaasti tuuria, sillä satuin huomaamaan ilmoituksen heti kun se julkaistiin ja olin ensimmäinen soittaja. Myyjä kuunteli kärsivällisesti laveaa kuvailuani  pentuhaaveistamme, koiraikävästämme ja olosuhteista, joita meillä olisi pennulle tarjota, ja kun hengästyneenä sain lauseet vihdoin loppuun, hän oli hetken hiljaa. Sitten hän oikopäätä lupasi, että toivomamme narttupentu, pentueen ainoa tyttö, olisi meidän, jos se vain meille kelpaisi kun tulisimme sitä katsomaan.

Myöhemmin kiinnostuneita ilmaantui kuulemma satoja, ja myynti-ilmoitusta luettiin kahden päivän aikana yli kahdeksantuhatta kertaa. Mielessä läikähtää kun ajattelen onneamme, sitä että yksi näistä pienistä pennuista on nyt meidän. 

Tyttö nimittäin todellakin kelpasi meille, kun lauantaina pääsimme vihdoin sitä katsomaan. Olisimme voineet ottaa sen kotiin siltä istumalta, mutta sikäli kun luovutusikään on vielä kaksi viikkoa, niin on odotettava. 

Sen jälkeen koirakaipuumme saa täyttymyksensä, ja Greta meidän luota kodin. Siinä on ihmettä kerrakseen ja meidän perheelle niin paljon, ettei todeksi ole uskoa, ei tällaisen syksyn jälkeen, mikä takana on. 

Yllin kyllin valoa* syksyn, sen tapahtumien ja tämän koko maailmanajan pimeyteen!

*Greta = valon lapsi