Kävipä Tatu ja Patu -tuuri! Kun hyvään onneen uskoo, tuleeko se luokse?

 

Tatu ja Patu kuopuksen kuvaamana.

Viimeisin kirjastoreissumme oli vähän tavallista jännempi. Kirjastossa järjestettiin Tatu ja Patu - tapahtuma, ja koska kodistamme löytyy kaksi kovaa Tatu ja Patu -fania, menimme tietysti paikalle epidemiatilanteesta huolimatta. 

Suljin silmäni siltä, että tapahtumaan osallistuvat lapset sormeilivat kaikki samoja kyniä ja askarteluvälineitä, ja että vaihtokirjahyllykin oli tullut takaisin aikuisten sormeiltavaksi. Sormeilin sitä muuten itsekin, ja löysin jotakin kotiin vietäväksi myös. 

Oi aikoja, ajattelin tuoreessa muistissa vielä ne kirjastokerrat, jolloin hyllyjen väleihin ei saanut mennä ja aineistot piti varata etukäteen, ja kaikki asiointi kirjastossa oli rajoitettava varttiin. 

Nyt ei ollut rajoitteita! Lapset viihtyvät Tatu ja Patu -tapahtumapisteissä ja halusivat käydä ne kaikki läpi. 

Satutuokion, hedelmävisan, kirjaintenetsinnän, runonkirjoituksen ja pinssipajan jälkeen oli jäljellä vielä kirja-arvontaan osallistuminen. Jos hyvä tuuri kävisi, siinä voisi voittaa omakseen uusimman Tatu ja Patu -kirjan.

Pojat tietysti osallistuivat, kumpikin omalla nimellään. Sujautimme kaksi arvontalippua laatikkoon ja sinne putosivat. Nyt sitten odotellaan sitä kirjaa, lapset totesivat, ja minä kiirehdin selittämään että koska laatikko tulee täyteen arvontalippuja, on hyvin epätodenäköistä että juuri me voitamme.

Ekaluokkalaisen taidonnäyte Tatusta ja Patusta.

Oikeastaan on lähes varmaa, että emme voita, tarkensin vielä ja lohdutin sitten, että onhan meillä se uusin kirja kuitenkin nyt lainattuna mukana. Miksi me se lainataan, kuopus ihmetteli. Mehän saadaan se kirja kohta arvonnasta. 

Jaahas, kovastipa hän äitiään kuuntelee. Ei auttanut vaikka kuinka tähdensin, että arvontaan osallistuminen ei tarkoita voittamista, vaan on hyvin harvinaista voittaa. Maalailin vielä lasten eteen ajatusta laatikosta, joka pursuilee lappuja. Se että arpojan käsi osuisi juuri meidän lappuun, olisi uskomaton sattuma. Sitä sanottaisiin hyväksi tuuriksi eikä sellaista usein satu kohdalle. 

Kuopus kohautti olkiaan ja näytti siltä kuin äidin jutut eivät nyt oikein vakuuttaisi. Kassi vääränä kirjoja ja taskut täynnä pinssejä, tarroja ja palkintotikkareita astumme ulos kirjaston ovesta tihkusateiseen marraskuun iltapäivään ja kohti kotia. 

Heti ensi töikseen kotona (eli eteisen lattialla) lapset selailivat uudet kirjat läpi ja lukivat niistä kiintoisimmat kohdat. Tuli välipala-aika, sitten läksyjen aika ja leikin aika, jonka jälkeen äiti viimein sai päivän työt tehtyä ja ehdittiin yhdessä ruveta lukemaan uusia lainattuja Tatu ja Patu -kirjoja.

Tuskin olimme ensimmäisen sivun saaneet luettua, kun puhelin soi. Soittaja oli kirjaston täti, joka ilmoitti että olimme voittaneet Tatu ja Patu -tapahtumassa arvotun uutuuskirjan. 

Ooh, ihanko totta! Innostuin asiasta varmaan lapsiakin enemmän, tai oikeastaan lapset näyttivät ottavan voittouutisen yllättävän rauhallisesti. Tietenkin me voitettiin, niinhän me sanottiin, he tuntuivat viestivän tyynillä mutta ilosta kuitenkin säteilevillä kasvoillaan. 

Heillä ei tietenkään ole vielä äitinsä kokemusta arpajaisista toisensa perään ilman voittoa. En ole itse asiassa varmaan koskaan voittanut mistään kilpailusta tai arvonnasta yhtään mitään. He eivät myöskään tunne esimerkiksi lotossa voittamisen (mitättömiä) todennäköisyyksiä tai muutakaan faktaa, joka latistaisi heidän arpaonniuskoaan. 

Ja onnellisia ovat he siitä hyvästä! Kuopukselle tämä oli peräti ensimmäinen kerta elämässään, kun hän osallistui arvontaan, ja heti napsahti voitto. Ei hassumpi voittoprosentti. 

Arpajaisvoittokirja Tatu ja Patu kesäleirillä (Otava).

Nyt kun Tatu ja Patu -innostus on talossa voittokirjan myötä jos mahdollista vielä suurempi kuin ennen, en ole voinut olla pohtimatta sitä vankkumattomuutta, jolla kuopus uskoi voittoonsa siitä hetkestä lähtien, kun pudotti arpalippunsa laatikkoon. 

Ei kannata lainata sitä kirjaa äiti, hän sanoi minulle moneen kertaan. Kohtahan me se voitetaan. Se oli ihanan voimallista myönteisyyttä, sellaista joka suorastaan kutsui voittoa luokseen.

Olen elämässäni monta kertaa ajatellut, että se mitä (toistuvasti) ajattelet, toivot tai pelkäät, sitä jollakin tavalla saatat myös kutsua luoksesi. Varo siis, mitä toivot, aivan samoin kuin varo mitä pelkäät. 

Sitä voi varmasti kutsua ajatuksen voimaksi. Kun jonkun oikein uskoo saavuttavansa, todennäköisyys saavuttamiseen kasvaa. En toki sano, että lottovoittoa ajatuksen voimalla tulee, mutta jotakin viestiä ajatuksemme, toiveemme ja pelkomme jonnekin universumin syövereihin jatkuvasti lähettävät. 

Samalla tavoin kuin hyvä kutsuu hyvää, niin paha kutsuu pahaa, ja pelko vetää pelon kohteita puoleensa. Jos jokin menee pieleen, se menee pieleen (Murphyn laki), ei kahta ilman kolmatta. Onhan näitä sanontojakin asian tiimoilta.

Mutta emmekö olekin täällä maan päällä oppimassa, myös peloistamme, ja ehkä ennen kaikkea niistä? Minkä pelon, kärsimyksen tai vaikeuden toistuvasti löytää edestään, ehkä se nimenomaan on se, mistä on mahdollisuutta jotakin oppia? Sellaista mahdollisuutta tyrkytetään siinä meille kärsimyksen lautasella. 

Vaikeudet opettavat, niinhän usein sanotaankin, mutta se että jollakin ihmisellä tuntuu olevan aina helppoa, ei tarkoita sitä etteikö hänellä olisi mitään opittavaa. Ehkä hänellä ei vain vielä ole kykyä oppimiseen, ei siinäkään tapauksessa että vaikeuksia tulisi. Oppiläksyt tulevat eteen niille ja erityisesti niille, joilla on kykyä ja mahdollisuuksia oppia, mutta joskus voi kulua uskomattoman pitkiä aikoja, ennen kuin oppi menee perille. 

Nämä ovat ajatuksia ja kysymyksiä jotka lähtivät rönsyilemään alkuperäisestä aiheesta eli hyvästä tuurista ja uskon voimasta arpajaisvoittoon. Jotta en liikaa rönsyilisi, siirrän suosiolla lisäajatukset toiseen postaukseen. Sitä odotellessa voit sinäkin, lukijani, pohtia vaikeuksien ja kärsimyksen tarkoitusta ja esimerkiksi Murphyn lakia. 

Sillä välin me lähdemme poikien kanssa lukemaan arpajaisvoittokirjaamme eli Tatu ja Patu kesäleirillä. Vinkkinä vanhemmille ja muillekin lapsenmielisille, Tatun ja Patun maailma on hulvattoman hauska. Se valkeni minulle vasta aivan vastikään. Vuosikausia olen lukenut näitä lasten suosikkikirjoja heille pitkin hampain ja  pitänyt tätä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen luomaa piirrosmaailmaa aivan liian kaoottisena ja yksityiskohtiensa runsauden vuoksi sekavana kirjasarjana, mutta mikä lie saanut yhtäkkiä toisiin aatoksiin.

Ehkä se, että vihdoin tajusin sarjan idean ja yksityiskohdissa piilevän nerokkuuden. Vitsit jotka ovat oikeasti hauskoja, ainakin melkein kaikki. Pienet tärpit ja viittaukset yleistietoon ja asioihin, jotka lapsille eivät välttämättä avaudu mutta joiden takia aikuinenkin viihtyy kirjan parissa. Ja siinä sivussa lapsikin voi oppia jotakin uutta esimerkiksi historiasta.

Kun vihdoin näin nämä asiat näennäisen kaoottisen kokonaisvaikutelman alta, olen alkanut lukea Tatua ja Patua enemmän kuin mielelläni. 

Kauan se kesti, ennen kuin tajusin, mutta enkö juuri kirjoittanut että usein oppeja ja asioita tarjotaan meille aika ajoin, ehkä pitkiäkin aikoja ja joskus jopa hopealautaselta, ilman että mitään tajuamme.