Koirakaipuuta puoli vuotta takana - kuinka pian on uuden koiran aika?

 

Koti ilman koiraa on tyhjä ja hiljainen, perhe ilman koiraa omituinen - on kuin jotain puuttuisi. Ja niinhän puuttuukin! Rapsutuskaveri, hassuttelukaveri, lenkkikaveri, sotkijakaveri. 

Meillä on nyt puoli vuotta takana koiratonta elämää. Koiramme Nera jouduttiin laskemaan parempiin maailmoihin, kun sen lähestyvä 16 vuoden ikä alkoi painaa ja terveys pettää. (Lue aiheesta halutessasi postaus täältä)

Kesä meni siitä toipuessa, totuttelussa tunteeseen että perheestä puuttuu heiluva häntä ja aina iloisena tulijoita odottava kotivahti. Vieläkään ei kokonaan olla toivuttu, Neran kaltaisesta koirasta luopuminen on kova paikka. Kun koira elää oikein vanhaksi, sen luonteesta jalostuu puolia joita nuorissa tai keski-ikäisissäkään ei vielä ole, ja vasta silloin alkavat ne parhaat, sielukkaimmat koiran vuodet. 

Ne vuodet jolloin omistaja tuntee koiransa läpikotaisin, melkein kuin itsensä. Puolesta ajatuksesta ja eleestä ymmärretään puolin ja toisin toisen aikomuksia ja aivoituksia. Nuoruuden päätön touhukkuus on lientynyt järkevämmäksi innoksi ja seesteisyydeksi.  

Neran kanssa kävi juuri niin. Viimeiset kuusi, seitsemän vuottaan se oli juuri sellainen koira. Luotettava ja ennakoitava joka tilanteessa, sitä saattoi huoletta pitää pihalla ja mökillä vapaalla eikä se koskaan poistunut lauman läheltä. 

Sellaista koiraa ei ole eikä tule toista. Tämä ajatus häilyy mielessä koko ajan, silloinkin kun muutamia viikkoja Neran kuoleman jälkeen mieli alkoi rakennella ensi ajatuksia uudesta koirasta.

Nera katselee meitä enää valokuvakehyksistä. 

Sillä koira tähän perheeseen täytyy ottaa, ennemmin tai myöhemmin, se oli nopeasti selkenevä ajatus. Koiran jättämä paikka perheessä on liian iso. Me kaikki kaipaamme koiraa. 

Ennen kaikkea tietysti Neraa. En halua toista koiraa, haluan Neran takaisin, ekaluokkalainen, lapsista kaikkein voimallisimmin siihen kiintynyt, toisteli pitkään. Nera oli niin kiva koira, ei toista yhtä kivaa voi olla, neljävuotias kuopus puolestaan usein sanoo. 

Esikoinen on eniten valmis uuteen koiraa, oli ensimmäisenä lapsista. Minulle ja miehelleni on koko ajan ollut selvää, että uusi koira jossakin vaiheessa meille tulee, vain ajankohta eli kuinka pian ei ole selvillä. 

Niin, missä vaiheessa on uuden koiran aika? Se on kysymys johon jokainen ihminen vastaa omista lähtökohdistaan ja tunteistaan käsin. Joillekin toipumiseen riittää muutama viikko, tai ehkä uusi koira jopa auttaa toipumisessa ja tekee ikävästä helpompaa. Joku toinen taas haluaa surra edellisen koiran ensin perusteellisesti loppuun. Kolmas ei ehkä ole koskaan valmis uuteen koiraan. 

Jossakin aiheessa ajattelimme, että hengähdetään nyt ensin ihan kunnolla. Reissataan Italiaan ja muuallekin hetken ajan ilman, että tarvitsee miettiä koiralle hoitajaa tai koiran mukaanottamisen kommervenkkejä. 

Nera Rooman Vatikaanissa toissakesänä.

Viime kesänä sitten lensimme kolmessa tunnissa Roomaan lentokoneella ilman että se vaati monimutkaisia ja vaivalloisia hoitojärjestelyjä (lue: toisten ihmisten vaivaamista koiramme hoidolla tai kukkaron köyhdyttävää lemmikkihoitolaa).

Olihan se toista kuin matkustaa viisi päivää autolla Euroopan halki koira takakontissa. Nopeampaa. Mutta juuri muuta hyvää se ei sitten tarjonnutkaan. Eikä matkustamisen nopeuskaan itse asiassa ole mikään pelkästään hyvä asia. En ole koskaan pitänyt lentokoneella paikasta toiseen siirtymisen mukanaan tuomasta tunteesta, että ajatukset ja mieli eivät ehdi mukaan samassa tahdissa kun keho siirtyy eteenpäin. 

Lopulta meillä kaikilla, erityisesti miehelläni, oli ikävä autolla reissaamista. Olipa meillä nyt sitten hauskaa vapautemme kanssa. Kun matkasimme rantalomalle Italian Apuliaan isoisän sardiinipurkin kokoisella Fiatilla, ajattelimme tämän tästä sitä miten hyvät olosuhteet lomakohteessamme olisi ollut Nerankin olla mukana - paljon tilaa, luontoa, ilmakaan ei ollut liian helteinen  vaan parina päivänä jopa virkistävästi satoi. 

Loma-asunnon vuokraisännillä (jotka asuivat samassa taloyhtiössä) oli kaksi koiraa, ja ne käyskentelivät rappukäytävässä ja yhteisellä pihalla koko ajan. Ja lapset viettivät huomattavan osan lomastaan silittelemällä niitä, erityisesti pientä mustaa sekarotuista piskiä nimeltään - Nerina eli pikku-Nera. 

Heidän kasvoiltaan näkyvä kaipaus ja koiransilitysikävä oli niin silmiinpistävää, etten oikeastaan sitä aina voinut edes katsoa. 

Pojat ja Nerina.

Mitä tästä opimme? Että elämä ei välttämättä todellakaan ole parempaa, puhumattakaan onnellisemmasta, vaikka joku tai jotkut asiat olisivatkin helpompia tai joutuisi näkemään vähemmän vaivaa. 

Koirasta on vaivaa, siitä on huolta ja välillä koko haukkuva sotkeva vahinkopissoja suoltava eläin saattaa pelkästään ärsyttää. Älkää ihmeessä erehtykö enää ottamaan uutta koiraa, anoppini jatkuvasti varoitteleekin. Miksi ihmeessä haluaisitte vain lisää vaivaa ja työtä elämäänne, ajatelkaa nyt järkevästi ja sitä miten paljon helpompaa nyt on kun ei ole koiraa. 

Vastaamme hänelle jotakin ympäripyöreää koska mitä siihen voi vastata. Hänhän on ihan oikeassa, järkevästi ajateltuna ei ole olemassa vasta-argumentteja hänen sanoihinsa. Koirat ovat sitäpaitsi yksiä hiilipäästöjen lähteitä lihansyönteineen ja (turhien) tarvikkeiden markkinoineen. Pentutehtailu ja rotujen ylijalostaminen koirien terveyden kustannuksella ovat surullisia ilmiöitä. Mitä sitä koiraa haluava ihminen voi muka sanoa puolustuksekseen? 

Muuta kuin sen, että ihmisen paikka on koiran rinnalla ja päinvastoin. Ihmisellä ja koiralla on kymmenien tuhansien  vuosien yhteinen historia, lajimme ovat kietoutuneet toistensa elämään ainutlaatuisella tavalla. Koiran hankkiminen ja koirista pitäminen ei ole järjen, eikä välttämättä edes ehkä tunteen asia, vaan jotain alitajuista mikä ihmisen sisällä on jäljellä yhteydestään luontoon. 

Uskon nimittäin että koiran kaipuu on ihmisessä jotakin syvempää kaipuuta, kipinä jostakin hyvin vanhasta joka sisällämme on. Sitä ei voi järjellä selittää, se vain on. Koiran kautta ihminenkin on lähempänä luontoa ja luontoaan. 

Ehkä alitajuisesti vieläkin saamme koirasta turvaa ja apua selviytymiseemme, ja annamme saamastamme varauksettomasta kiintymyksestä vastalahjaksi koiralle ylimääräiset palat ruuastamme ja tulen (eli lämmön), jonka ympärillä koira on paremmin suojassa. 

Näinhän ihmisen ja koiran suhde alun perin tutkijoiden mukaan saattoi kehittyä. Ihmiseen suopeasti suhtautumaan oppineista susilaumoista tai -yksilöistä oli ihmiselle hyötyä ja turvaa petoja ja vihollisia vastaan ja metsästyksessä, ja vastapalvelukseksi ihminen heitti niille luuntähteitä ja muuta syötävää. Ja lopulta myös silityksiä ja rapsutuksia. 

Kun aika on oikea, meille tulee koira. Vielä on epäselvää milloin, mutta se on varmaa että toivomme voivamme tarjota kodin koiralle, joka ei tule perinteisestä rotukoirakennelpentueesta. Ehkä tuleva koiramme on löytökoira Italiasta, jossa pentuja saattaa löytyä muovikasseista tavallisella ulkoiluretkellä, kuten eräälle tuttavallemme viime kesänä kävi. Tai roska-astiasta, josta mieheni serkun perhe on pelastanut jo kaksi eri-ikäistä koiraa ja tarjonnut niille kodin. 

Tätä pentua käytiin viime kesänä silittelemässä Rooman-mummolan
läheisessä tutussa urheilukaupassa. Omistaja oli löytänyt
kassillisen koiranpentuja palatessaan autolleen ulkoiluretken jälkeen.
Yhden hän piti itsellään, loput antoi tuttavilleen. 

Tai sitten adoptoimme kotia tarvitsevan koiran Suomesta. Tai otamme perheenjäseneksemme jonkun vahingossa maailmaan syntyneen sekarotuisen pennun, joka ei kauneuskilpailuja voita eikä rotukoirien rinnalla loista mutta niin on juuri hyvä ja meille täydellinen. 

Joka tapauksessa on varmaa, että tuli koira mistä hyvänsä, se päätyy kotiin jossa sitä todella odotetaan ja tullaan rakastamaan ja jossa sille pyritään tarjoamaan paras mahdollinen koti olla ja elää.