Mustikkapasta

Cappuccinon maitovaahto ritisee suussani, pienet ilmakuplat rikkoutuvat osuessaan kieleen ja kitalakeen. Kauramaito on lempeän lämmintä ja pehmeää. Istun keittiön sohvalla ja siemailen aamukahvia, joka-aamuista herättäjääni. Kuppi lämmittää aamuviluisia sormia, jotka saivat lisää kylmää aamu-ulkoilulla koiran kanssa yllättävässä pakkassäässä - maaliskuun viime päivinä!  Lämmön tunnen, samoin vaahdon pehmeyden. Nautiskelen niistä, pitkitän viimeisten kulausten juomista sillä kun kuppi on tyhjä on tartuttava päivän töihin ja toimiin.  Vasta kun olen vienyt likaisen kupin tiskikoneeseen ja vilkaisen espressopannua, huomaan että olen juonut cappuccinon lisäämättä siihen kahvia ollenkaan. Ei silti että makunautinnon kannalta asialla olisi mitään väliä. En maista, en haista yhtään mitään tällä hetkellä.  Sairastin kahden päivän kuumeisen k-taudin hieman yli viikko sitten, ja yllätyin kuinka nopeasti ja vähillä oireilla se meni ohi. Odotin jotakin samankaltaista kuin monesti flu...

Kuuntelen, kuulostelen, avaan vettävuotavat silmäni. Jääkaappi hurisee, ilmastointi humisee, päässä humisee muutenkin. Mihin ääneen oikein heräsin? Ehkä se oli koira joka heitteli palloa olohuoneessa, yritti raukka viihdyttää itseään kun ei leikkikaveria löytänyt, ehkä mies joka kolisteli työhuoneen oven kanssa, vaikka kaikin puolin hiljaisesti yrittääkin kodissa liikkua. Espressopurkin kannenkin hiljaisesti asettaa pöydälle caffèta keittäessään eikä rämisevästi heittäen, ja ulko-oven muistaa sulkea hiljaa koiran kanssa lenkille lähtiessään. Kotiimme on laskeutunut ihmeellinen hiljaisuus, sakea ja raukea, sellainen joka pysäyttää ajan ja tekee tarpeettomaksi tietää onko aamu- vai iltapäivä, päivä vai yö, sunnuntai vai maanantai.  Siskonpedissä makaamme kaikki neljä potilasta, kaikki nukkuvat kuten minäkin vielä äsken ennen kuin havahduin ääneen jonka aiheuttajasta en saa varmuutta.  Puoliksi suljettujen verhojen raosta maaliskuun aurinko paistaa suoraan sisään ja huone on täyn...

Aina kannattaa lähteä hiihtämään. Joinakin päivinä tämä pätee vielä tavallistakin enemmän. Kuten eräänä päivänä viime viikolla, kun hetken houkuttelun jälkeen sain esikoisen innostumaan (taas kerran) hiihtolenkille lähdöstä. Meillä avautuvat lähimetsän takana pienen kävelymatkan päässä koneella vedetyt ladut, jotka ulottuvat Keskuspuistoon saakka. Niille olemme tänä upeana lumitalvena suunnanneet lasten kanssa harva se päivä. Tuona päivänä taivas oli aamupäivällä aurinkoinen, mutta puolen päivän aikaan pilvet sulkivat taivaan ja siitä tuli harmaa. Emme ihan päässeet aurinkohangille hiihtämään kuten monena päivänä olemme päässeet, mutta kevään valoa ja voimaa se ei silti himmentänyt. Latu oli juuri koneella vedetty ja napakka, ja parista plusasteesta huolimatta se kiilteli liukkaannäköisenä päivänvalossa ja lupaili hyviä liukuja.  Aamusta asti tai oikeastaan jo kahden viikon ajan mieltä enemmän tai vähemmän jatkuvasti vaivannut painavuus alkoi väistyä jo siinä vaiheessa, kun ladut t...

Viikonloppu on ollut häikäisevän aurinkoinen. Epätodellisen kaunis, täynnä valoa ja lämpöäkin jo; lämpö tuntuu iholla ja saa lapsille ensimmäiset pisamat poskille esiin ja minullekin vielä joitakin, vaikka olen jo vanha ja suojaan ihoni joka aamu suojakertoimella varustetulla ihovoiteella. Mitä tällaisen viikonlopun aikana haluaisi muuta ajatella kuin huikeaa valoisaa kevättä, joka on taas alkamaisillaan. Mutta kuitenkin on pakotettu ajattelemaan jotakin aivan muuta, mustaa ja painavaa, synkkää ja lohdutonta.  Sitä miten maailma on luisunut vuosisadan taaksepäin (ainakin) mitä tulee ihmisyyteen, järjellisyyteen, sivistyneisyyteen, humaaniuuteen.  Suomen ja koko maailman turvallisuuspoliitikan paikoiltaan siirtyneitä mannerlaattoja.  Lapsia, omia ja muiden, jotka ovat syntyneet tähän onnettomaan maailmaan ja joiden tulevaisuus näyttää, jos pahin käy, niin musertavalta että pahaa tekee. Sitä miten kaikki mitä ihmiskunta on tähän mennessä saanut aikaan, on nyt vaarassa. Joit...