Italiassa covidin kanssa ja muita mutkia matkassa

 Tämänkesäinen Italian-matka on edennyt jo viimeiseen viikkoonsa. Siihen viikkoon, jota alkumatkasta suunnilleen rukoilin saapuvaksi mahdollisimman nopeasti. Niin kurjasti tuntuivat asiat alussa menevän, että toivoin pääseväni takaisin Suomeen nyt ja heti.

Automatka Helsingistä Roomaan oli tuskin ehtinyt alkaa, kun jo ensimmäiset huonot merkit ilmaantuivat. Keskellä Latviaa yksi lapsistamme oli tukehtua karkkiin, ja vain hyvä tuuri, suojelusenkelin varjelus ja nopea toiminta (auton pysäyttäminen tien laitaan, rynnistäminen takapenkille hakkaamaan lapsen selkää, jolloin karkki onneksi lennähti ulos) estivät tragedian.

Kun pahin säikähdys tästä oli hälvennyt, alkoi kuopus valittaa vatsakipuaan. Illalla hotellissa oli vatsa kuralla. Aamulla nousi kuume. 

Kolmantena reissupäivänä alkoi oma kurkkuni kipeytyä. Oliko tuo nyt ihmekään avonaisten ikkunoiden vedossa, kun Saksassa lämpöaalto tuli vastaan ja asteita oli yhtäkkiä yli 30. 

Pohjois-Italian Vipitenoon saavuttaessa kolmas lapsi alkoi valittaa huonoa oloaan. Pizzeriaan menimme neljään pekkaan, kun seuraava potilas jäi hotelliin hautomaan kipeää vatsaansa. 

Yöllä nousi itselleni kuume, ja aamu alkoi oksentamisen äänten kantautuessa korviini kylpyhuoneesta. Mahtavaa! 

Sen jälkeen tapahtui paljon muutakin, erilaisia oireita ja eritteitä yllin kyllin, mutta säästän lukijani enemmiltä yksityiskohdilta. Tiivistetysti esitettynä: neljä potilasta, yksi positiivinen kotitesti, viikon eristäytyminen muista anoppilan yläkerrassa (ja lisää eritteitä).

Oma positiiviseksi testattu flunssani osoittautui edellisen covidin tavoin lieväksi tapaukseksi. Selvisin kahden päivän väsymyksellä, kuumeella ja kurkkukivulla, tällä kertaa edes pää- tai lihaskipua ei ollut. Ruokahalukaan ei hävinnyt eikä olo missään vaiheessa ollut erityisen sairas. Jos edessä ei olisi ollut iäkkäiden appivanhempien kohtaaminen, en olisi edes vaivautunut testaamaan. 

Viikon eristyksissäolon aikana ainoat näkymät ulos olivat 
tällaiset yläkerran parvekkeelta.

Mysteeriksi jää, jylläsikö meillä samaan aikaan vatsatauti vai oliko lasten oireilu vain jostakin syystä kovin suolistopainotteista omaani verrattuna. 

Se sen sijaan on selvää, että virus (tai virukset) eivät tarttuneet niin appivanhempiini kuin mieheenikään. Tuhkarokon lailla leviäväksi sanottu variantti ei siirtynyt heihin. 

Ison riskin toki otimme, ja jonkun mielestä varmasti myös toimimme vastuuttomasti, kun matkustimme sairaina ja altistimme riskiryhmäläisiä. Riskinotto on kuitenkin joskus välttämätöntä, ja tärkeää on punnita olemassa olevat vaihtoehdot tarkkaan. Tällä kertaa ei ollut epäselvyyttä siitä, mikä on oikea tapa toimia.

Eristys 40 asteen helteessä yläkerrassa oksentelevien ja kuumeisten lasten kanssa ilman ilmastointilaitetta oli kuitenkin kokemus, joka sai moneen kertaan toivomaan Suomeen paluun nopeaa lähestymistä. Kuivuvatko lapset, saanko juotettua heitä tarpeeksi, pysyykö kuumelääke heidän sisällään, auttaako vai onko peräti vaarallista jos suuntaan heihin tuulettimen, joka edes vähän toisi helpotusta kuumuuteen?

Alakerrassa olisi ollut ilmastointilaitteet, mutta tartuntavaaran vuoksi lapsia ei voinut sinne päästää. Jouduin moneen kertaan miettimään, mitä järkeä tässä onkaan tai onko mitään, onko missään koskaan mitään järkeä ollutkaan ja miten paljon järjettömämmäksi vielä voi tästä maailma mennä.

Mies toi alakerran kahvilasta joka aamu
cappuccinokupillisen eristyspotilaalle.

Kun yksi lapsista lopulta oli ollut kolme päivää syömättä, oksennellut ja kuume huiteli edelleen lähes 39:ssä, tein ratkaisuni. Vein lapsen viileämpään alakertaan, jossa jo parantunut pikkuveli ja kaipaavat isovanhemmat ottivat hänet ilolla vastaan: vihdoinkin te sieltä yläkerrasta tulette alas, mitä ihmettä siellä oikein lymyilette, emme me mitään virusta pelkää, se on liioittelua kaikki, tulkaa ihmeessä pois. 

Lapsen kuume alkoi laskea parin tunnin sisällä, hänen vointinsa koheni ja maito alkoi maistua. Pian sen jälkeen myös pikkuleivät ja appelsiinimehu. Ja jäätelö, paahtoleipä ja mortadella. 

Seuraavana päivänä hän oli jo aivan voimissaan, kolmaskin lapsi parantui parin päivän sisällä, ja sitten jouduimmekin jo toppuuttelemaan heitä, jotta he eivät olisi pelanneet jalkapalloa sisäpihalla liian innokkaasti, sillä kuumuus oli yhä kova ja jälkitaudin mahdollisuus aina olemassa. 

Vasta reilun viikon jälkeen loma Roomassa saattoi todella päästä alkamaan. Päivät yläkerran eristyksessä olivat olleet rankkoja, mutta oli niistä jäänyt myös hyviä muistoja, kuten ihmisen muistiin aina jää vaikkei jonkun ikävän kokemuksen hetkellä niin luulisi. 

Milloin aiemmin oli tällaista koettu, mietimme huvittuneina esikoisen kanssa, täydellinen huonepalvelu aamusta iltaan kun mieheni valmisti ateriat koko huushollille, kuljetti sairasruokia ja -juomia yläkertaan minkä kerkesi, lopulta raijasi yläkertaan jopa television tylsistyneiden potilaiden viihdykkeeksi. 

Eräänä eristyspäivän iltana saimme illalliseksi
 laatikollisen pizza al taglioa lähipizzeriasta. 

Oli myös loputtomasti aikaa lukea kirjoja ja italialaisia sanomalehtiä, jotka tursuavat kiinnostavia uutisia ja ilmiöitä erityisesti näinä aikoina, kun vaalit ovat edessä, talous- ja terveydenhoitokriisi päällä ja pandemian jälkeinen heräämisen aika käsillä. 

Ei ollut ajanvieteongelmia ainakaan siinä mielessä, etteikö päässä olisi vilissyt riittävästi pohdittavaa, ajateltavaa ja sulateltavaa kaikista niistä uutisista ja artikkeleista, joita kuulin ja luin. 

Vaateasioistakaan ei tarvinnut huolehtia, sillä mitään vaatetta ei voinut kuvitellakaan pitävänsä, kun alusvaatteisillaankin oli jatkuvasti samanlainen olo kuin saunassa.

Ja kun kuumeeltaan jaksoivat, lapset saattoivat katsoa piirrettyjä ja selata tablettia niin paljon kuin halusivat. Ennätyskuumuus ja sen kokeminen tukahduttavuudestaan jo entuudessaan tunnetussa anoppilan yläkerrassa oli jotakin jota sitten Suomen kylmyydessä ehkä kaiholla muistellaan. 

Italiassa asenteet ja toimenpiteet covidia sairastavia kohtaan ovat lieventyneet pandemia-ajoista, kuten ne ovat tehneet Suomessakin. Karanteeniin eivät altistuneet ole enää pitkään aikaan joutuneet, mutta toisin kuin Suomessa, Italiassa sairastunut joutuu yhä viikon pituiseen eristykseen (tai siihen asti, kun testi näyttää negatiivista). 

Myös jäätelöä saimme yläkertaan lähigelateriasta.

En tietenkään ollut niin järjetön, että olisin hankkiutunut viralliseen testiin positiivisen kotitestituloksen jälkeen. En olisi mistään hinnasta halunnut kokea italialaista karanteenijärjestelmää, jossa pahimmassa tapauksessa (eli jos testi itsepintaisesti näyttäisi plussaa oireiden jo ajat sitten kadottua) olisin vapautunut eristyksestä vasta viikkojen päästä.

Sen sijaan eristäydyin itse, ja viiden päivän päästä oireiden alkamisesta tein negatiivisen kotitestin. Sen jälkeen eristäydyin vielä päivän, kunnes lapseni takia, kuten edellä kerroin, päätin eristyksen laskeutumalla yläkerrasta alakertaan. 

Pelottava, kaiken sekoittava virus, ei voi muuta sanoa. Italiassa sitä pelätään edelleen, monet vanhemmat ihmiset eivät uskalla poskisuudella tuttuja ja sukulaisia, mutta suurin osa niin jo tekee. Kahden vuoden outous, italialaisten tervehtiminen ilman poskisuudelmia, alkaa siis olla takanapäin.

En olisi ikinä uskonut, sen jälkeen kun kaksikymppisenä estyneenä suomalaisena tähän kulttuuriin tutustuin ja poskisuudelmakulttuurista niin kovin kärsin, että joskus tulee vielä aika jolloin niiden puuttumista kaipaan, ja olen onnellinen, kun saan taas poskisuudella! 

Kansijuttu Panoramassa rokotehaitoista.

Italiassa on myös paljon heitä, jotka ovat kyllästyneet virukseen täysin. Pandemian aikaisia toimia kritisoidaan lehdistöä myöten, tosin valitettavasti etupäässä oikeistolehdissä, joilla on rasitteenaan populistileima.

Tavalliset ihmiset kuitenkin kyseenalaistavat pandemian aikaisia toimia, rajoituksia ja pakotuksia rokotukseen. Rokotteiden ja rajoitustoimien haittavaikutuksista on alettu puhua avoimesti ja vaatia vastauksia siihen, miksi piikkihaittoja kärsineet eivät saa oikeudenmukaisia korvauksia ja miksi haittoja yhä vähätellään, vaikka niitä selvästi on ja paljon. 

Täällä pohditaan aivan kuten Suomessakin, miten ratkaiseva ero on siinä, joutuuko sairaalaan covidin kanssa vai covidin takia (con covid o per covid), miksi kaikki kuitenkin sairastuvat ja tartuttavat yhtä lailla, ovatpa ottaneet rokotuksia vai eivät, ja miksi rokotteen huonoista puolista ei saa puhua.

Neljättä annosta en enää ota, on kommentti jota kuulee hyvin monen suusta. Kaksi, kolme vielä meni, kun luvattiin ja vannotettiin, että se on ainoa oikea tapa toimia. Mutta neljäs - siihen en enää suostu! 

Italiassa toki viruksen agressiivisuus koettiin ensimmäisenä ja ehkä pahimmin kuin missään muualla, mutta täällä lääkäreitä myöten jo myönnetään ja tiedetään, että kahden vuoden takainen virus ei ole enää sama kuin nykyiset variantit, eikä tilanne muutenkaan ole sama.

Nykyvariantit aiheuttavat lievempää tautia, ja myös taudin hoidossa on kehitytty. On olemassa lääkkeitä ja hoitoja, jotka estävät vakavaa tautimuotoa. Enää ei tyydytä ota parasetamolia ja sairasta kotona niin kauan kuin pysyt tolpillasi -linjaan, joka Suomessakin oli vallalla pandemian alkuaikoina. 

Kiitän onneani ja Luojaa, että omat kaksi covidiani ovat olleet elämäni lievimpiä flunssia. Kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita, mutta kaikki eivät ole myöskään kuolleet, vaikka kaksi vuotta sitten meitä niin peloteltiinkin.

Kuten niin monessa muussakin asiassa, myös tässä kultainen keskitie olisi ollut se paras - se kaikkein yksinkertaisin mutta samalla vaikein tie seurata. 

Tässä kuohuvassa, mielettömässä ajassa välillä tuntuu, ettei keskitietä ole enää olemassakaan. On vain niin kovaa ja heiluvaa menoa, että ihmiset väkisin ajautuvat jompaankumpaan laitaan, kun eivät muuten tunne voivansa löytää vakaata maata jalkojensa alla.

Jos on tämänkertainen Italianmatkamme ollut heiluva ja myrskyinen, niin sitä on myös koko maailman meno tällä hetkellä. 

Meillä on Italian-päiviä jäljellä vielä muutama päivä, ennen kuin aloitamme verkkaisen paluumatkan autolla kohti Suomea. Mitä koto-Suomessa odottaa - kallistuneet hinnat, kestämättömät sähkölaskut talvikuukausina, energiakriisi, paheneva arvokriisi ja kahtiajakautuneisuus - sitä en halua vielä edes ajatella. 

Italian lämmössä on sittenkin vielä hetki hyvä olla.