Konsumerismin kirous

 Tässä sitä taas ollaan, uusien vaatteiden kasan edessä. Olen polkenut kaupunginosasta toiseen hakeakseni vaatteita, joita ostan Facebookin kirpputoriryhmistä: villapaitoja, villatakkeja, villasukkia, housuja, t-paitoja, mekkoja, kaikkea löytyy.

Tänään ostin mekon ja pipon, housutkin.

Pelkästään tänä syksynä olen ostanut jo kolme villapaitaa tai -takkia, kaksi mekkoa, yhdet lenkkarit, yhden t-paidan ja yhden lämpimän pipon, yhden takin ja yhdet toppahousut (lapsille) näistä kierrätysryhmistä.

Uutena olen ostanut vain yhdet kengät (paljasjalkakengät talveksi, nykykriteerieni mukaan tuikitärkeä ostos, villakaulurin mökkipaikkakunnan kaupasta ja  toppatakin lapselle, koska en käytettynä sopivaa ja lapsen hyväksymää ajoissa eli ilmojen jo kylmettyä löytänyt. 

Uusia käytettyjä villapaitoja talven varalle.

Silti uusien, vaikkakin käytettyjen, vaatteiden määrä on vaikuttava ja monella mittapuulla mitaten myös täysin tarpeeton. Lämpimien villavaatteiden ostoa en laske turhaksi vaan osaksi varautumista tulevaan ja mahdollisiin vaikeisiin aikoihin, mutta kaikenlaiset mekot ja t-paidat, mitä muuta ne ovat kuin menneisyyden jäänne, turhaa turhamaisuutta, vaatteita joiden ainoa tarkoitus on tuottaa iloa ja näyttää hyvältä päällä - toisin sanoen täyttä turhuutta.

Tänään polkaisin aurinkoisessa syyssäässä parin kilometrin päähän kotoa ostamaan kukkamekon, joka on näissä lämpötiloissa aivan liian ohut ja epäkäytännöllinen. Paksujen sukkahousujen ja villatakin kanssa sitä toki voi sisätiloissa käyttää, mutta silti. Miksi tarvitsen uusia kukkamekkoja? Miksi ihmeessä tarvitsisin niitä, vaikka minulla on entuudestaan kaappikaupalla vaatteita ja mekkoja, kukkamekkojakin?

Tätä kysymystä olen kysynyt itseltäni kysymästä päästyäni. Tiedän tarkalleen, miten puuvilla- ja tekokuituvaatteiden tuottaminen kuluttaa luonnonvaroja, vettä ja työvoimaa, kuinka kolmannessa maailmassa näitä vaatteita tuotetaan epäinhimillisissä olosuhteissa ja äärimmäisen halvalla, vain jotta me länsimaalaiset voimme jatkaa kyltymätöntä konsumerismiamme, viime vuosisadan pahinta kirousta joka on saanut meidät uskomaan, että me voimme, meidän pitää ja meidän täytyy saada aivan kaikki mitä haluamme ja juuri silloin kuin haluamme, mielellään nyt ja heti.

Halpavaateketjujen valikoimat vaihtuvat kolmen viikon välein. Mihin ylimääräiset rätit joutuvat, sitä ei kukaan tiedä tai halua ajatella. 

Uutuusvaatteiden hohto haihtuu vähintään yhtä nopeasti. Monesti jo siinä hetkessä, kun ostoskassin saa raahattua kotiin asti tai paketin haettua postista. 

Pidät uutta vaatettasi kerran, pari, ja huomaat että se alkaa jo näyttää vanhalta ja nuhjuiselta. Ehkä se todella jo alkaa purkautua saumoista, hajota ja tuottaa nukkaa, kuten halvalla tuotetut vaatteet usein tekevät.

Niistä tulee hetkessä lumppua. Jotta voisimme taas alkaa haluta uutta ja virheetöntä. Sellaista jossa voimme tuntea olomme kauniimmiksi, täydellisimmiksi, paremmiksi, edes hetken verran.

Uusilla käytetyillä lenkkareilla olen tämän syksyn juossut.

Olen kasvanut konsumerismiin, myönnän sen. Kun olin lapsi, minulla ei aina ollut tarpeeksi vaatetta tai uusia kenkiä, vaan kuljin vanhoissa ja puristavissa eikä kukaan muistanut ostaa minulle uusia, sillä vanhemmillani oli liikaa ajateltavaa omissa ongelmissaan.

En muistele niitä aikoja pahalla, mutta muistan ne silti. Ne ajat jolloin uuden paidan saaminen joululahjaksi oli ihmeen veroinen hetki. Tai sen kun ystävän mummolassa vierailulla ollessani ystävän sukulaistädit lahjoittivat minulle uudet sukat - hyvää hyvyyttään tai sitten koska huomasivat, ettei minulla ollut vaihtosukkia mukana. Olin pakahtua ilosta ja kiitollisuudesta siitä, että minulla oli uudet sukat puristavissa kengissäni. 

Kun kasvoin aikuiseksi, minuun iski kenkä- ja takkimania. Ostelin takkeja ja kenkiä aina vain uusia, ja yhä vieläkin kaappini pursuilevat kaikista niistä villakangas- ja toppatakeista, kevät- ja urheilutakeista, saappaista, nilkkureista, lenkkareista ja korkkareista, joita pahimpina nuoruusvuosinani hankin.

Myöhemmin olen ymmärtänyt, että kenkäfriikkeys vaivaa kyllä monia naisia, mutta minulla siihen taitaa olla myös syvempi syy: en halua enää koskaan joutua kävelemään puristavissa kengissä, kuten lapsena jouduin.

Tämä teoria on ehkä vailla tieteellistä tai teoreettista pohjaa, mutta silti se minulle on tosi. Kulutusintoni voi olla seurausta osaksi vuosista, jolloin minulla ei ollut paljonkaan vaihtovaatteita vaan kuljin enimmäkseen samoissa vaatteissa, mutta isoksi osaksi sitä on ruokkinut myös yhteiskunta, jossa olen elänyt.

Nykyinen talousjärjestelmämme perustuu siihen, että kaikki kuluttavat jatkuvasti ja kasvavasti. Yksityinen kulutus on talouden tärkeä mittari, ja siihen nojaa oikeastaan kaikki muu. Mainonta pitää yllä illuusiota siitä, että tämän ja tuon tuotteet ostaessasi saavutat onnen ja ilman ostamista elämä ei maistu miltään.

Lopputulos on se, että kaikki haluavat jatkuvasti jotakin uutta. Ostaa, ostaa ja ostaa. Meneekö jokin vanha rikki? Heitä se pois, älä yritäkään korjata, osta uusi. Niin pysyvät länsimaisen talousjärjestelmän pyörät pyörimässä ja kaikki ovat onnellisia, etenkin he jotka hyötyvät eniten eli tekevät suurimpia voittoja kulutushysteriassa. 

Ajattelen, että askel parempaan suuntaan on ostaa käytettyä. Näin olen tehnyt jo muutaman vuoden ajan. Enimmäkseen ostan käytettyä, tyydytän sillä varhaisina vuosinani oppimaani eli halua jatkuvasti saada jotakin uutta.

Uusin hankintani, mekko Fb-kirpputorilta.
Ah niin turhaa mutta ah, niin kaunista!

Kaikkein parasta tietysti olisi, että saisi tukahdettua kuluttamisen haluan kokonaan. Tyytyisi siihen vaatevarastoon ja tavaramäärään jonka jo omistaa ja joka keskivertoihmisellä kattaa tuhansia ja taas tuhansia tavaroita.

Lienee niin, ettei sieluni ja henkinen tasoni ole siihen vielä valmis, vaan halajan vieläkin kauniita vaatteita ja muuta tarpeetonta. 

Halpavaatteita,  vaikkakin käytettynä ostettuja. Joku ne on kuitenkin halvalla jossakin Aasian maassa tuottanut, ympäristön ja kaiken hyvän kustannuksella. 

Tässä on oppiläksyä riittämiin itselleni ja ehkä myös monelle muulle. Kuinka voisin päästää irti uuden haluamisesta, uusien vaatteiden, kenkien, verhojen, huonekalujen, autojen ostamisesta, aina uusien ja entistä hienompien.

Kuinka sen sijaan oppisin korjaamaan vanhaa, paikkaamaan reiät polvessa, neulomaan itse lämmintä ylle. Siinä on oppimista. 

Halua oppimiseen riittää. Aion ja haluan oppia. Vaikkakin sitten pikku hiljaa, mekko ja vaate kerrallaan. Joka kerta jonkin vaatteen ostettuani ajattelen, että nyt minulla taas on yksi uusi vaate loppuelämän varalle, ehkä tämä jälkeen en tarvitse enää lisää. Ehkä. Toivottavasti en.

Ehkä jonain päivänä neulon villapaitani itse, omin käsin. 

Joskus ostamiseen liityy kiinteästi jotakin mittaamattoman
arvokasta kuten parin viikon takaiseen takkiostosreissuun tyttären kanssa
 lähikauppakeskuksessa:tapasimme samalla rakkaita ystäviä
ja kävimme kahvilassa herkuttelemassa.

Tänään kokeilen uutta mekkoani ja katselen itseäni peilistä se ylläni. Värit ovat upeita, pidän siitä mitä näen. Jos ja kun tilaisuus tulee, puen tämän mekon ylleni, laitan itseni kauniiksi ja, ja, ja - niin mitä? Mitä sitten tapahtuu? 

Mitä pitäisi tapahtua?

Miksi pitäisi tapahtua?

Illuusio uusien vaatteiden ja tavaroiden onnellistavasta ja elämää jollakin lailla parantavasta vaikutuksesta elää sitkeässä. 

Tosiasiassa mikään muu ei vaikuta elämään ja onnellisuuteen kuin oma sisäinen tila. Se on kaikki jolla on merkitystä. Mikään vaate tai ylellisyys maailmassa ei tuo onnea tai tasapainoa, ellei mielesi ole sen lähde. 

Samoin kuin ei auta, vaikka kuinka et haluaisi omistaa tai ostaa mitään ja ajatuskin kuluttamisesta kavahduttaa - pihistely tai ostamattomuus ei tuo onnea, vaikka harhan kontrollista saattaakin antaa. 

Mielenrauha- ja tyyneys on löydettävä muilla keinoin, ostamisen ja ostamattomuuden ulottomattomista - kaukan konsumerismin kirouksesta mutta toisaalta tasapainossa myös sen kanssa, että elääkseen ja voidakseen hyvin ihminen myös tarvitsee jotakin materiaa, ellei muuta niin lämpimiä, säänkestäviä vaatteita ja asumuksen joka pitää lämpimänä ja kuivana. 

Kaksi nuorinta lastani Korkeasaaressa, molemmat
käytetyissä vaatteissa pipoja lukuunottamatta.