Viheliäiset viimeiset päivät

Päivä ei tiennyt olevansa viimeinen, mutta minä tiesin.

Avasin silmäni, kuulin sateen ropinan katoon, kun herätys aamuseitsemän pimeydessä sytytti ensimmäiset valot keittiöön. Espressopannun kolinaa, munakkaan paiston ritinää. 

Äiti tänään voin nukkua niin pitkään kuin haluan, eikö niin? Kysyi uninen ääni vierestäni. Kyllä, juuri niin, vastasin. No sitten minä nukun vielä vähäsen. 

Hyvin vähäsen todella, sillä viisi minuuttia myöhemmin lapsi oli jo ylhäällä, hänen unenpörröiset hiuksensa erottuivat olohuoneen hämärässä jossa hän istui katsomassa aamupiirrettyjä.

Metsäretkellä viimeisenä kotiäitipäivänä.

Koululaiset menivät menojaan, mies lähti toimistolle, me jäimme kuopuksen ja koiran kanssa kotiin. Tavallisista aamuista tavallisin, ja kuitenkin siinä oli jotakin erilaista kuin missään muussa tähänastisessa päivässä.

Tämä oli viimeinen arkikotipäivämme, se vähä mitä kotiäitipäivistä on jäljellä, velvoitteista vapaa arkipäivä kotona koskaan.

Paljonhan niitä on ollutkin, kuopuksen kanssa kuusi vuotta ja isompien sisarusten kanssa vielä enemmän. Viimeisimmät kuukaudet ovat olleet hidasta totuttelemista päiväkotiarkeen, kun kuopus on aloittanut kolmipäiväisen hoitoviikon.

Tämän päivän jälkeen kuopuksen päiväkotiura jatkuu laajennettuna ja aloitan työt. Syksyllä kuopus menee eskariin eli riippumatta työtilanteestani hän menee esikouluun joka arkipäivä. 

Tänään siis todellakin oli viimeinen kotiäitipäivä sellaisena kuin kotiäitiys on minulle näyttäytynyt kaikki nämä vuodet, eli itsenäisen työnteon kotona olon lomaa sovittaen. 

Eihän siitä toki tarvitse liian dramaattista tehdä, ottaen vielä huomioon kuinka pitkään tällaisia päiviä on saatu elää. Mutta koska olen aina hiukan dramaattinen kaikkien viimeisten kertojen ja viimeisten päivien suhteen, niin toki tämä päivä ansaitsee erityishuomion ja oman blogitekstin.

Ajatus päivän erityisyydestä ja viimeisyydestä on kummitellut mielessäni vähän väliä heti aamusta alkaen. Kuinka me tämän viimeisen päivän käytämme, mitä kaikkea tänään päättyykään ja mitä uutta alkaa?

Olenko osannut riittävästi nauttia näistä päivistä, arvostaa näitä aamuja, jolloin ei ole kiire minnekään eikä tarvitse vauhdilla pukea jotta ehtisi päiväkotiin ja työhön, aamupäiviä jolloin voidaan miettiä mihin tänään voitaisiin lähteä vai lähdetäänkö minnekään, hitaita lounaita?

Tänään meidän oli tarkoitus lähteä luistelemaan, sillä edellisenä iltana olimme kävelleet lähiurheilukentän ohi ja huomanneet, että kaikista loskakeleistä huolimatta jää oli aivan hyvä ja viime päivien pikkupakkasen kovettama.

Aamulla heräsimme sateeseen ja suunnitelma luistelusta oli korvattava uudella. Mennäänkö kirjastoon, ehdotin lapselle sadepäivien suosikkitekemistämme. Mutta hän halusi jonnekin ulos.

Metsäretkelle, tietenkin! Niitähän me olemme tehneet kaikkina näinä kotivuosina lukemattomia. Retki ei itse asiassa sen kummempi ole kuin koiranlenkityskävely lähimetsään, mutta lapsen kanssa se saa aina ylleen hienomman hehkun: metsäretkinimityksen.

Viimeisen kotiarkipäivän kunniaksi
otimme mukaan metsäretkelle eväät.

Jossakin vaiheessa lapsia oli metsäretkellä kaksi, parhaimmillaan kolme, monet vuodet teimme näitä retkiä rattailla vähän kauemmas metsiin ja jätimme rattaat metsänreunaan kiertääksemme metsässä sen pituisen lenkin kun pienimmän jalat jaksoivat. 

Parin viime vuoden ajan olen tehnyt aamupäivän metsäretkiä kuopuksen kanssa kahden. Lähimetsä on satoja kertoja koluttu, mutta aina lapset sinne mielellään menevät. 

Niin tänäänkin. Vaikka sataa ripotteli ja maisema oli liian aikaisin sulaneen lumen jäljiltä ruma kuin ydintalvea kuvaavissa dystopiaelokuvissa, metsässä näkyi silti värejä. Äiti, tämä metsä on ihan tuttu metsä, lapsi sanoi kun olimme siellä jonkin aikaa kävelleet aivan kuin olisi lukenut ajatukseni jotka kelasivat viime vuosia ja metsän tuttuutta. Niin on, vastasin ja odotin hänen jatkavan ajatustaan. Mutta hän ei jatkanut, oli vain halunnut todeta asian. Näkikö hän todella ajatuksiini, mielessäni käväisi, vai ajattelimmeko vain samaan aikaan samaa ajatusta? 

Muistatko äiti kun keräsimme täällä sieniä, lapseni seuraavaksi kysyi. Mitä ilmeisimmin hänkin muisteli menneitä juuri sillä hetkellä. Totta kai muistan, opimme tunnistamaan vaikka mitä mutta nyt olemme jo unohtaneet melkein kaiken.

Muistatko kun kerhossa metsäretkipäivinä syötitte täällä oravia, kysyin puolestani häneltä. Muistatko kun Greta oli vielä ihan pentu eikä meinannut jaksaa kiertää lähimetsän tuttua lenkkiä? Muistako silloin kun oli kauheasti lunta ja silloin toisen kerran, kun punkki tarttui pohkeeseen? Muistatko, muistatko, kaikki ne päivät ja hetket!

Yhtäkkiä muistelimme kauheasti kaikenlaista, vaikken lapselle ollut mistään viimeisistä päivistä maininnut, en omista ajatuksistani. 

Istuimme tutun kiven reunalle, otimme termospullot, mukit ja eväsleivät esiin kuten niin monesti aikaisemminkin, upotimme hampaamme pehmeään kerrosvoileipään. Katselin kuopustani jonka suihin leipä hyvää vauhtia hävisi - hänellä on aina hyvät ruokahalut ja kaikki se ruoka minkä hän syö näkyi edessäni lyhyeksi käyvinä kurahaalarin lahkeina ja hihoina, syksyllä pitää ostaa uusi vaikka juurihan tämä nykyinen hänelle liian isona hankittiin ja se poimuttui ja rypyttyi nilkoista ja ranteista niin että melkein hassulta näytti.

Kun olimme syöneet, lapsi lähti koira perässään juoksemaan pitkin metsää. He juoksivat tutulta kiveltä toiselle, tutuilla poluilla ja niiltä poiketen sellaista vauhtia että en halunnut ajatellakaan, miten helposti jalka kompastuisi juurakkoon tai kiveen, päähän tai polveen tai nilkkaan sattuisi. En halunnut varoitella, annoin heidän juosta, teen kaikkeni jotteivät omat huolehtimiseni ja pelkoni siirtyisi lapsiini.

He eivät ole enää mitään pikkuvauvoja, he kasvavat koko ajan isommiksi ja heidän täytyy saada kiivetä ja hyppiä ja elää ja kokeilla uutta, en voi seurata heidän vanavedessään ja suojella heitä aivan kaikelta. Minun täytyy luottaa. 

Sitten saavuimme isolle lätäkölle joka lähimetsään aina sulamisvesien aikaan muodostuu, jää ritisi kenkien alla mutta en halunnut siitäkään turhaan varoitella ja annoin lapsen edetä märällä jäällä. Ja hupsis - jalka upposi veteen nilkkaa myötä ja kenkä hörppäsi vettä. Sukka on ihan märkä! lapsi huudahti. 

Kiireesti kotiin, märillä sukilla pitää aina mennä heti kotiin kuivia vaihtamaan, lapsi tiesi sen jo vanhastaan ja varsinkin nyt, kun viime viikkoisesta flunssasta vasta toivutaan.

Oli jo muutenkin aika mennä laittamaan lounasta ja odottamaan koululaisia kotiin. Siinä lounaan valmistuessa kuopus katsoisi hetken piirrettyjä ja minä tekisin päivän töitäni, samoin kun olin aamulla hetken tehnyt ja iltapäivällä taas jatkaisin, kun kuopus olisi kiireinen isoveljensä ja tämän koulukavereiden kanssa, jotka tulivat koulun jälkeen meille leikkimään. 

Varastaisin hetken sieltä, toisen täältä töilleni, pitäisin sen tasapainon jolla saan tehtyä juuri ja juuri sen verran töitä että pärjäämme. 

Sitä ennen lukisimme hiukan, se kuuluu päivärutiineihimme usein lounaan valmistuessa. Tänään Mimmi Lehmää, jonka lukeminen on kesken. Kunhan ensin pääsisimme kotiin asti.

Kun paimensin juoksemisesta intoutuneita märkäjalkoja kotipihaa kohti, oloni oli yhtäkkiä äärettömän haikea - tunne joka tänään on seurannut minua muutenkin.

Lounaan jälkeen maalasimme hiukan vesiväreillä.

Viheliäiset viimeiset päivät, kuinka niitä inhoankaan. Viheliäiset viimeiset kerrat. Olen aina inhonnut. Kouluaikoina viimeisiä kesälomapäiviä, viimeisiä ala- tai yläastepäiviä, jopa esikoulun viimeisen päivän muistan, kuinka kaiken aikaa pidättelin itkua koska olo oli niin haikea.

Kaikki minkä tiedän loppuvan, minkä tiedän olevan viimeinen kerta, se on kuin viheliäinen syöpäläinen joka tarttuu ihoon, pistelee, häiritsee, saa tuntemaan surua.

Miksi viimeiset kerrat ovat niin vaikeita? Varmaankin siksi, että viimeiseen kertaa liittyy aina muutos. Ja muutos tarkoittaa jotakin uutta, tuntematonta, jotakin muuta kuin mihin on tottunut. 

Muutos tarkoittaa myös luopumista. Sitä joka on sisäänrakennettu vanhemmuuteen, kasvavien lasten kaitsemiseen. Kasvu on synonyymi muutokselle, se on juuri sitä, ei mitään muuta. 

Turvallisuushakuiselle ihmiselle kaikki sellainen on viheliäistä. Mutta samaan aikaan niin tarpeellista! On opittava muuttumaan, sopeutumaan muutokseen, jopa toivomaan muutosta. Sillä koko elämä on muutosta, ja vaikka muutos yleensä tarkoittaa myös luopumista, on sitä silti lakattava pelkäämästä.

Lapseni kasvavat, heidän vaatteensa jäävät pieniksi ja kotiäitipäivät muuttuvat menneisyydeksi, se on fakta jota en pääse karkuun ja siksi on parempi olla asian kanssa ystävällisissä väleissä. Muutos on kuin hiljainen ystävä, sellainen joka on selkäsi takana aina ja jonka läsnäolosta voit aina olla varma. Mitä tahansa tapahtuukin, muutos on aina läsnä. 

Viimeisistä päivistä täytyy oppia päästämään irti kuin ystävästä, joka lähtee matkalle jonnekin josta on kauan unelmoinut, jossa hän oppii uutta ja tulee hieman viisaammaksi kuin ennen. On hänen aikansa lähteä.

Sillä mitä muuta viimeiset päivät meille opettavat kuin sen, että sen sijaan että keskityt viimeisiin päiviin, sinun täytyy keskittyä kaikkiin niihin jotka niitä edeltävät. Eli elämään, elämäsi parhaisiin hetkiin ja vuosiin, jotka ovat käsillä juuri nyt, sellaisina kuin ne ovat.

Ja kun viimeinen päivä viimein tulee, ei ole aihetta surra tai olla haikea, koska tietää eläneensä. Eikä edes mieti tai huomaa, jos päivä onkin viimeinen.

Silloin voi ehkä käydä jopa niin, että päivä tietää olevansa viimeinen, mutta minä en.