Kevään merkkejä, joita ei kannata ohittaa - montako tunnistat?

Olen hehkuttanut kevättä lempivuodenaikanani blogissa sen reilu kymmenvuotisella taipaleella ennenkin. Vakilukijoille on käynyt selväksi, että kyseessä on lempivuodenaikani. 

Kun pitäisi hehkuttaa kevättä, en oikein edes tietäisi, mistä aloittaa. Liian paljon kuvailtavaa ja asioita, jotka tekevät keväästä joka kerta kuin uuden alun, uuden tyhjän sivun jossa edelliset erheet eivät näy eikä niitä edes muistella.

Ensimmäinen merkki on sulavan lumen tuoksu. Toinen on aavistuksen pidempi päivä, valoisan ajan kasvu.

Jossakin vaiheessa valoa on jo niin paljon, että lapset on saatu nukkumaan, mutta silti on vielä valoisaa - siitäkin huolimatta että he vuosien varrella ovat kasvaneet eivätkä ole enää taaperoita vaan teinejä ja koululaisia ja kohta esikoululaisia, jotka eivät tarvitse 12 tuntia unta vuorokaudessa vaan valvovat illalla myöhempään. 

He kasvavat ja sen mukana elämä heittää minut taas uuteen vaiheeseen, tuntemattomaan, eikä auta kuin ottaa vastaan ja sopeutua, kuten aina ennenkin. 

Aamulla valo on merkki siitä, että on herättävä. Valo tunkeutuu pimennysverhojen raosta ja luomien lävitse eikä jää aivoilta huomaamatta: on aika nousta, miksi enää nukkuisit, ihminen, kun on valoisaa ja kaikkialla kasvaa uutta.

Olen jo useiden viikkojen ajan herännyt kuuden pintaan, heti sen jälkeen kun aurinko on alkanut nousta. Se on selkeästi kevään merkki. 

Toinen ylivoimainen kevään merkki on linnunlaulu. Oletko huomannut, kuinka sitä kuuluu nyt kaikkialla? Ellet ole, niin pysähdy kuuntelemaan. Mikään ei ole elämässä parempaa. Paras hetki todeta asia on aikaisin aamulla tai sitten illasuussa, jolloin illan viileydestä huolimatta kaikkialla soi laulurastaan, mustarastaan, punarinnan, talitintin ja peipon laulu, ne mainitakseni jotka tunnen. 

Jo sen takia, ihmeellisen ja korviahuumaavan linnunlaulun, kevät on joka kerta elämisen arvoinen, kaikesta elämän tuomasta väsymyksestä, tottumuksesta ja turtumisesta huolimatta. 

Tänään lauantaina heräsin kello yhdeksän aamulla, ihmeellisen myöhään. Olimme kaikki nukkuneet painavaa ja väsynyttä unta heräämättä kertaakaan, eikä edes kevään valo onnistunut sitä rikkomaan. Vasta kello yhdeksän kuopus herätti: äiti en jaksa enää nukkua.

En jaksanut minäkään. Avasin verhot, aurinko paistoi siniseltä taivaalta kuten se on viimeiset kaksi viikkoa, pääsiäinen mukaanluettuna tehnyt. Kevään yltäkylläinen, ihana valo valtasi huoneen.

Avasin ikkunan, hengitin aamun lämpenevää ilmaa ja yön väistyvää viileyttä. Punarinta, mustarastas, peippo, sepelkyyhky, kaikki yhtä aikaa äänessä. En tiedä, mikä tapa olisi parempi herätä uuteen päivään.

Laitoin lapsille aamupalaa, voileivät, muropaketin ja maidon pöytään, puristin pussillisen appelsiineja mehuksi, pistin mokapannun tulelle ja kauramaidon vaahdottumaan. 

Kun cappuccino oli valmis, avasin ulko-oven ja astuin päivän jo lämmittämälle terassille johon aurinko aamupäivän paistaa ja tekee siitä paahtavan kuuman jo huhtikuun tuulettomina päivinä. Tuoksui lämpenevä puu, häivähdys narssissia, kevätpölyinen ilmanlaatu, joka toi tuulahduksen Rooman keväästä.

Ja juuri sillä hetkellä kun astuin ulos, se tapahtui.

Ensin kuului ääni, erehtymätön, kuuluva kaakatus. Ja se tuli läheltä.

Sitten naapuritalojen yläpuolella, matalammalla kuin korkeimmat pihapuut, lensi kyhmyjoutsenpariskunta. Voiko olla, että näin läheltä ne menevät ohi, näin matalalta, ehdin ajatella, mutta sieltä ne tulivat, kovan joutsenääntelyn kera: täältä me tulemme ja menemme ohi!

Huusin lapsia katsomaan, tulkaa äkkiä, joutsenia! ja he tulivat juoksujalkaa yöpuvuissaan kesken aamupalan. Siellä ne menevät, välillä korkeiden kuusien takana, sitten taas näkyvissä, loittonevat taivaanrantaan ja koko ajan niiden menoa säestää joutsenen kuuluva kaakatus.

Noin läheltä ja matalalta emme ole koskaan nähneet joutsenten lentävän. Se oli ihmeellinen ja häikäisevä hetki. Ja juuri silloin kun avasin oven. En vieläkään lakkaa ihmettelemästä sattumaa, että se tapahtui juuri silloin. 

Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sen jälkeen kun koko elämäni minusta on tuntunut muulta ja jopa päinvastaiselta. 

Vielä yksi erehtymätön kevään merkki on: toivo jonka valo antaa. Toivo joka näkyy jaksamisessa, olemisessa, tekemisessä, kaikessa.

Toivo siitä että elämässä sittenkin on jotakin järkeä ja mieltä, ja että saatat joskus olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, vaikeat asiat selviävät ja kaikki kääntyy hyväksi, löytyy rauha ja rakkaus ja kaikki se, mitä tämä maailma tällä hetkellä on vailla. 

Siitä on merkkinä jokainen leskenlehti ja sinivuokko, joka metsää ja tienpientaireita pilkuttaa. Jokainen etelätuulen henkäys, joka tuo lämpöä kylmän väsyttämille. Jokainen hymy, joka vastaantulijan huulilta irtoaa, jokainen ystävällinen katse, jonka joku uskaltaa näinä aikoina enää antaa. 

Olen elänyt jo monta kevättä, tarpeeksi monta jotta ymmärrän että tämä joka kevään tuoma toivon ja lämmön ja energian aalto on yhtä ohimenevää kuin kevätkin, joka kohta on jo vaihtunut juhannukseksi ja elokuun pimeneviksi illoiksi ja pian puut ovat jälleen paljaita ja aina pimeää. 

Mutta joka kevät se on yhtä ihanaa ja yltäkylläistä, kaikki se valo ja lämpö ja toivo. Ehkä tänä keväänä sittenkin kaikki tämä jäisi pysyvästi, eikä enää tarvitsisi jättää hyvästejä ja nähdä lintuparvia, jotka lähtevät. 

Mutta vaikka kaikki kevään merkit ovat pettäviä ja ohikiitäviä, ei se silti vähennä niiden kauneutta. Nautin joka hetkestä, joka ikisestä linnunlaulun täyttämästä päivästä ja lämpenevän ilman tuoksun aamusta, lisääntyvästä valosta ja joka toivon säikeestä jonka kevät tuo mukanaan.

Sillä mitä olisi elämä ilman aina palaavaa kevättä, valoa ja lintuja ja lämpöä? Pelkkää pimeyttä ja hiljaisuutta, ilman toivoa paremmasta. 

Niin kauan kuin on kevättä, on toivoa.