Jalkapallo sen opettaa: tärkein taito, jonka lapsen täytyy oppia, on pettymyksensietokyky - erään toisen taidon ohella

 Taas on se aika vuodesta, jolloin pettymyksensietokykyä koetellaan. Tarkemmin sanottuna tällä viikolla on ollut käynnissä Helsinki Cup, juniorijalkapalloturnaus, johon perheestämme osallistuu kaksi futaajaa.

Toinen eli yhdeksänvuotias elää vielä sitä huoletonta juniorivaihetta, jolloin jokainen peli on iloista finaalia ja jokainen osallistuja saa turnauksen päätteeksi mitalin. Tuloksena oli viisi voittoa, yksi tasapeli, viisi tehtyä maalia ja (suurinpiirtein) neljä syötettyä. 

Vanhemmalla eli kolmetoistavuotiaalla oli totisemmat paikat. Alkulohko piti selvittää, sitten odottivat pudotuspelit. Voitto tai kotiin, pelin henki oli juuri niin julma kuin aikuistenkin peleissä. 

Tänäkin vuonna perheessämme on kaksi hesacupilaista. Ensi vuonna ehkä kolme?

Tytön joukkueella alkulohko meni kuin unelma: pelkkiä voitettuja otteluita, maaliero 16-0. Liiankin hyvin?

Ensimmäinen pudotuspeli meni sekin hienosti: 3-1 voitto ja haaveet finaalipaikasta ja "kannusta", kuten voittopokaalia heidän slangillaan kutsutaan, paisuivat aina vain suuremmiksi. 

Sitten tuli tappio ja kotiinlähtö. 

Kun näkee oman lapsensa heittäytyvän pelin loppuvihellyksen jälkeen nurmikentälle pettymyksen musertamana ja itkevän lohduttomasti, kuten joukkueesta moni teki, äidillä aktivoituu niin suojeluvaisto, huolitutka kuin pohjattomasta rakkaudesta kumpuava halu auttaa ja lohduttaa. 

Kentälle en toki voinut rynnätä, sillähän olisin nolannut lapseni pahanpäiväisesti, mutta lohdutella olen kyllä ehtinyt myöhemminkin. Olemme käyneet peliä läpi, olen muistuttanut hienoista peleistä ja miten niistä on syytä olla iloinen, olen muistuttanut uusista peleistä ja tulevista turnauksista, joissa kaikki on taas mahdollista. Ja olen halannut, lohduttanut, kuunnellut ja kannustanut.

Jalkapalloon kuuluvat voitot ja tappiot, ja vain harvoin tulee suuria voittoja kuten turnausmestaruuksia. Pettymykset kuuluvat lajiin ja ne kuuluvat elämään, niin se on eikä siitä mihinkään pääse. Se on lapsen vain opittava ja hyväksyttävä, ja vaikka tiedän tämän opin olevan tärkeä ja väistämätön osa peliä ja elämää, silti sitä on äitinä kirvelevää katsoa vierestä.

Tästä se kaikki alkoi: kohti ensimmäistä peliä alkuviikolla.

Nyt tappiosta on vuorokausi, ja pahin murheen alho alkaa hellittää. Parhaillaan tyttö on - missäpä muualla kuin jalkapallokentällä harjoittelemassa. Sitä hän tekee aina, ja nyt entistä tarmokkaammin, jotta oppii lisää ja voi välttää virheet, joita tappiopelissä joukkueella tuli tehtyä. 

Niin kävi viimeksikin, kun viime vuoden Helsinki Cup päättyi samoihin tunnelmiin eli tappioon, silloin tosin vielä karmaisevammin eli rankkarikilpailussa. Tappio antoi lisää sisua ja potkua, vahvisti halua tulla entistä paremmaksi. 

Pettymyksensietokyky kasvaa vain pettymyksiä kohtaamalla. Se on asia, jonka jokainen pienen lapsen vanhempi huomaa, kun vauva vähänkään kasvaa kehdosta ulos. Aluksi pieni taapero romahtaa totaalisesti, jos jokin pieni asia ei menekään kuten hän on odottanut tai halunnut. 

Totaaliraivariin saattaa riittää vaikka se, että mehupilli on "väärän värinen" tai perunat leikattu liian pieniksi (tai isoiksi) paloiksi, tai lempisukat ovat pesussa. Tai klassisesti se, että kaverilla on kivempi lelu.

Näitä pettymyksiä sitten yhdessä opetellaan sietämään. Opitaan, ettei maailma kaadu, vaikka saakin vihreän eikä sinisen pillin tai vaikka kaveri näyttäisi aina poimivan lelulaatikosta sen hienomman auton. 

Opitaan, että maailma ei pyörikään sinun ympärilläsi (kuka oppii, kuka ei). Ja että vaikka kuinka haluaisi aina voittaa, niin ei vaan käy.

Ja vaikka vanhempi olisi valmis antamaan vaikka kaikki rahansa, toisen jalkansa ja ääritapauksessa henkensäkin sen estääkseen, lapsi joutuu kokemaan pettymyksiä, iän mukana yhä isompia. Joskus lähes kaikki mitä hän yrittää, saattaa päätyä pettymykseen. Joskus hän joutuu epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, joskus elämä vain osoittaa julmuutensa ja asettaa tielle asioita, jotka kaatavat nurmelle, vievät ilmat keuhkoista ja saavat itkun virtaamaan. 

Sitten taas noustaan ja yritetään uudelleen, huomataan että se ei sittenkään vienyt mukanaan, vaan yhä seisotaan omilla jaloillaan ja entistä vahvempana. 

Helsinki Cupin loppuminen on koko perheelle eräänlainen huojennus. Nyt se on ohi, viikon puristus, peleihin kuskaaminen ja työasioiden järjestely siten, että päästäisiin edes jompikumpi vanhemmista jokaiseen peliin kannustamaan. 

Tappiokin on ollut koko perheen murhe, ja tavallisesti isosiskoaan kohtaan usein niin nenäkkäät ja riidanhaluiset pikkuveljetkin ovat tajunneet, että nyt tarvitaan pelkkiä ystävällisiä ja kannustavia sanoja.

Yhdessä on päivitelty huonoa tuuria (monia tolppalaukauksia, lähes maaliin uponneita hienoja vetoja), niin lähellä ollutta mahdollisuutta voittaa turnaus ja joukkueen kokemaa epäoikeudenmukaisuutta tappiopelissä (epäselvää ja kyseenalaista tuomarin ratkaisua antaa vastustajalle rangaistuspotku, jonka syytä kukaan kummankaan joukkueen pelaajista eikä katsomossa olleista oikein ymmärtänyt ja josta tuli kohtalokas tasoitusmaali, johon joukkueen hyvä vire katkesi).

Tappion tuska on siis myös nostattanut esiin empatia- ja yhteishenkeä sisaruskolmikon ja koko perheen keskuudessa. Yhdessä tästä noustaan! 

Pettymyksensiedon taidon ohella tärkeä taito elämässä nimittäin on myös se, että osaa tuntea empatiaa ja pitää yhtä niiden kanssa, jotka välittävät ja rakastavat. Riidellä voi, mutta kun toista todella tarvitaan, hänen vierellään ollaan aina.

Autetaan ja kannustetaan, tuetaan ja tsempataan. Joskus avun anto voi näyttäytyä kömpelöinä eleinä, "väärinä" avun muotoina ja  avun tarvitsijan herkälle mielelle väärin asetettuina sanoina, mutta yhtä kaikki, kun ollaan yhtä perhettä ja heimoa, kaikki sellainen on merkityksetöntä. Tiedetään ja ymmärretään, että rakkaat ihmiset haluavat sinulle vain hyvää ja parasta, ei yhtään vähempää. 

Kenttä, pallo ja pilvien välistä paistava aurinko - se paistaa
aina yhä uudelleen, karvaimmankin tappion jälkeen!

Jalkapallo on tuonut lasten ja koko perheen elämään hurjasti hienoja asioita:
Liikuntaa, yhdessäoloa, kavereita, monenlaista iloa. Pettymyksiäkin, mutta
niistä opitaan ja kasvetaan isommiksi. Kaikki kolme ovat intohimoisia futaajia,
ja joka päivä palloa potkitaan joko kotipihalla tai lähikentillä. Usein mukaan 
löytyy kavereita, jotka liittyvät mukaan peliin.