Kolmas "lapsivapaa" päivä: huonosti nukuttu yö ja hyvän unen yllättävä salaisuus

 Jokin herättää minut keskellä yötä. En tiedä mikä se on. Olen aina ajatellut että yölliset heräilyni, silloin kun niitä tapahtuu, johtuvat lasteni yöllisistä äännähdyksistä ja asennonvaihdoista, joskus myös selkeistä herätyksistä: äiti, on jano / pissattaa / oletko siinä? 

Asianmukaisten toimenpiteiden (vesilasin tuominen, vessaan saattaminen, käden ojentaminen lapsen puristettavaksi) jälkeen vaivun yleensä saman tien takaisin uneen. Sen kanssa ei yleensä ole mitään ongelmaa.

Nyt kuitenkin olen herännyt omia aikojani. Jokin on minut herättänyt, mutta mikä? On vaikea hahmottaa sitä, sillä kesken unien herääminen noin vain ei ole kuulunut tapoihini aikoihin. 

Lapseni ovat olleet paras unilääkkeeni, johon varhaisina aikuisvuosina minua  vaivannut ajoittainen unettomuus tyssäsi täysin.

Sen jälkeen kun sain esikoiseni, unettomuuteni loppui kuin seinään. Heräisin toki imettämään häntä aika ajoin samoin kuin neljän ja seitsemän vuoden jälkeen syntyneitä seuraavia vauvoja, mutta en koskaan enää jäänyt valvomaan heräämisen jälkeen. 

Sitä ennen olin saattanut valvoa kokonaisia öitä, ilman että uni kertaakaan kunnolla tuli. Untani häiritsivät milloin liiat ajatukset, milloin jokin muu jota en koskaan oppinut ymmärtämään. Nukuin vuosikausia huonosti teini-iän rippeiden ja aikuisikään astumisen välillä. Jos nukahdinkin vaivattomasti, heräsin keskellä yötä ja saatoin valvoa tuntikausia, milloin minkäkin pienen äänen tai asian tai minkä lie herättämänä.

Tyhjä lastensänky vieressäni - voin ottaa minkä asennon tahansa, kääntyillä miten haluan, ilman että
tarvitsee huolestua lasten heräämisestä. Mutta onko se parantanut untani?

Kun tulin äidiksi, kaikki sellainen jäi taakse ja nukuin paremmin kuin koskaan muistin elämässäni nukkuneeni. Minulla ei siis ole mitään käsitystä siitä ilmiöstä, jota monet tuoreet äidit kuvailevat eli uupumuksesta, jonka huonosti nukkuminen pienen lapsen kanssa saa aikaan. Yritän toki aina eläytyä, kun kuulen jonkun avautuvan sellaisesta, mutta oma kokemukseni on niin toisenlainen, että täydellinen eläytyminen on vaikeaa. 

Lasten saaminen  sai minut nukkumaan viimeinkin hyvin ja riittävästi.

Asiantila on jatkunut näihin päiviin asti. Jossakin vaiheessa ajattelin, että täysipainoinen ja monelta osin myös väsyttävä elämä äitinä oli syynä siihen, että nukuin lapset saatuani niin hyvin - olin kerta kaikkiaan niin uupunut ja levon tarpeessa, että nukuin väistämättä kuin tukki.

Sittemmin olen ymmärtänyt, ettei se ole ainoa selitys. Monet elämässään tyytymättömät, kuolemanväsyneet, masentuneet tai epätoivoiset nukkuvat huonosti, vaikka olisivat kuinka uupuneita tahansa. Äitiyden tuomat täyteläiset päivät ja vanhemmuuden intensiivisyys eivät voi siis hyvää nukkumista ainakaan kokonaan selittää. 

Olen päätellyt, että lapset toivat hyvän unen muuta kautta: antamalla tarkoituksen elämääni. Sitä ennen oli ollut vähän niin ja näin, paljon haahuilua, häilymistä, kysymyksiä olemassaolon tarkoituksesta ilman vastauksia.

Kun tulin äidiksi, sain vastaukset moniin kysymyksiini. En pohtinut kaiken tarkoitusta enää niin ankarasti, en ollut enää vailla ankkuria. Joidenkin mielestä äitiys voi vaikuttaa kovin ohuelta elämän tarkoitukselta, mutta oi, niin ajattelevat eivät varmaankaan itse ole sitä vielä kokeneet tai sitten heidän ajattelunsa on niin kaukana omastani, että on kuin tuuli yrittäisi ymmärtää tyyntä. 

Viime yönä nukuin kerta kaikkiaan huonosti. Pyörin sängyssä yhtenään, välillä näin levottomia unia joiden selitystä en pysty näkemään (tiikereistä, äidistäni, siitä että syön katkarapuja joiden kuoriminen on ylivoimainen tehtävä, sisältä ei vain tule esiin mitään syömäkelpoista, muun muassa). 

Sen jälkeen kun lopulta nukahdin herättyäni outoon ääneen (tuliko se unistani vai todellisesta maailmasta, en tiedä), ei päivän valkenemisesta kertovasta valosta verhojen takana päätellen varmaankaan kulunut montaakaan tuntia siihen, että kello oli 7.45 ja oikeasti heräsin ja nousin sängystä. 

"Lapsivapaan" viikon turhantärkeitä ostoksia: sheivausvälineitä, huuli- ja hiusöljyjä,
ruusuvesiä, mitä kaikkea muuta! Niin ne
rahat hupenevat, vaikka ei ole perhettä, jota ruokkia!

 Se oli huonoiten nukuttu yö mitä muistan. Avaan verhot, avaan ikkunan, hengitän viileää mutta kuitenkin kesästä kertovaa aamuilmaa keuhkoihini. Keittiössä kaikki on juuri siten kuten olen edellisenä iltana jättänyt: espressokeitin pestynä aamucappuccinoa varten, eilispäivän ostokset pöydällä (ihonhoitokakku, sheivausvälineet ja huuliöljypakkaus). 

Tavallisesti ostan perheelleni ruokaa, mutta nyt olen ostanut pelkkää turhuutta, kosmetiikkaa ja sen sellaista, jota ilmankin voisin aivan hyvin olla. Näin nopeastiko ihmisen prioriteetit muuttuvat, välttämättömyyksien ostaminen vaihtuu pinnallisiksi ostoksiksi? Vai yritänkö sittenkin lääkitä yksinäisyyttäni ostoksilla, joilla ei ole mitään tekemistä äidin roolin ja perheen hyvinvoinnin kanssa? Annanko itselleni luvan ostoksissani ajatella vain itseäni nyt, kun perheeni on kaukana eikä minun tarvitse ostaa heille ravintoa, vitamiineja ja muita kasvamiseen liittyviä hyödykkeitä, kuten uusia ja isompia vaatteita? 

Keitän espressoni, vaahdotan maidon, juon cappuccinoni ja lähden kohti toimistoa. Varmistan kahteen kertaan, että kotiavain on mukana ja liesi kytketty pois päältä, myöhästyn yhdestä junasta sen kaiken vuoksi mutta onneksi junia kulkee tähän aikaan aamusta kymmenen minuutin välein.

Teen työpäivän toimistolla ja palaan takaisin tyhjään kotiin. Avaan etu- ja takaoven, annan läpivedon käydä läpi talon ja kuuntelen tuulen ääntä, ainoaa äänen lähdettä joka korviin osuu. Edes linnut eivät nyt laula, myös takapiha uskollinen äänenlähde, mustarastas, on hiljaa. 

Iltapäiväcappuccino toimistolla.

Aurinko on pilvessä, ilmassa roikkuu sateen mahdollisuus. Helteet ovat Suomessa ohi, sanoo säätiedotus, eikä minun ole vaikea uskoa sitä. Ajattelen perhettäni Etelä-Euroopan kuumuudessa ja toivon, ettei heillä ole liian kuuma, että he ovat osanneet ottaa pakkaamani hihattomat paidat ja muut hellevaatteet käyttöönsä. 

Syön kevyen illallisen (sosekeittoa, jota tuskin saan alas sitäkään, jälkiruuaksi vähän vadelmia), jonka jälkeen alan ajatella tulevaa yötä. Pian se taas tulee, pimeä laskeutuu ja kietoo muutamaksi tunniksi kaiken sisäänsä. Nukun jo kolmannen yön isossa sängyssä yksin, ja niin paljon kuin lasten päähäni ja kylkeeni osuvat, makeimmasta unesta herättävät raajat minua ovat saattaneetkin ärsyttää, niin tiedän kaipaavani niitä tänä tulevanakin yönä.

Kuka vuoroviikkovanhemmuuteen tottunut vanhempi minua neuvoikaan, että parin päivän päästä helpottaa, yksinäisyyden ja tyhjyyden tunne nimittäin? Se ei nimittäin kohdallani pidä ollenkaan paikkaansa. En totu tähän, ei helpota, vaikka jo kolme päivää on kulunut.

Ajattelen kaikkia eropareja, joiden elämä on vuoroviikoin ilman lapsia ja lasten kanssa elämistä. Muistelen kuulleeni, että monet voivottelevat ikävää lapsiaan kohtaan eroviikkoina, mutta ottavat siitä kuitenkin kaiken ilon irti: omaa aikaa, vapautta, kaikkea sellaista.

Miksi minä en osaa, miksi en näe tässä "omassa ajassa" kaikkea sitä hienoa ja ihmeellistä, joka ehkä pitäisi nähdä? Olenko liian äitiysorientoitunut, riippuvainen lapsistani, kyvytön löytämään tarkoitusta elämälleni ilman heitä?

En tiedä vastausta. Tiedän vain sen, että näinä päivinä ja tunteina ilman perhettäni käperryn kokoon, yritän olla mahdollisimman hiljaa jotta aika kuluisi ja tämä viheliäinen viikko olisi ohi. 

Yksin saan kyllä olla sitten joskus yllin kyllin, sitten kun lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet kotoa eivätkä tarvitse minua sitäkään vähään jonka he nyt vielä tarvitsevat. Ennen sitä en yksinäisyyttä kaipaa. Se on vain välttämätön paha, kuten esimerkiksi nyt, kun työasioiden vuoksi jouduin jäämään Suomeen vielä viikoksi, sen jälkeen kun perhe matkusti Italiaan. 

Ilta-auringossa takapihan terassilla.