"Lapsivapaan" viikon 4., 5. ja 6. päivä: tottumista ja painavaa väsymystä - nukun huonommin ilman lapsia

 

 

Keskiviikkona olen aamusta iltaan töissä. Aamupäivällä teen vielä yhden haastattelun, sitten kirjoitan hiukan ja perehdyn tulevaan aiheeseeni, pesäpalloon. Puolenpäivän aikaan astun junaan ja matkaan kohti Tamperetta. 

Tuskin ehdin edes ajatella perhettäni, miestäni, lapsiani ja koiraani, työkeikan intensiivisyyden keskellä. Tapaan kiehtovia ihmisiä, havainnoin kiinnostavaa ilmiötä, pesäpallokulttuuria, kaikilta sen eri puolilta, katson elämäni ensimmäisen pesisottelun livenä ja sitä ennen ja sen jälkeen elän mukana joukkueen valmistautumisessa ja palauttelussa.

Vasta kun istun paluumatkalla kotiin junassa, jonka sisävalo häikäisee silmiäni ja saa minut  tuntemaan vieraassa paikassa olevaksi, palaudun taas itseeni ja arkeeni ja kunnolla muistan, mistä olen aamulla lähtenyt ja mihin taas palaan.

Maisema junan ikkunasta. 

Saapuminen keskiyöllä pimeään kotiin ei kirjaimellisesti ole kovin hohdokas tapahtuma, mutta en ehdi sitä kovin pitkään analysoida, sillä olen niin väsynyt että nukahdan saman tien. Seuraava päivä on niin täynnä työtekoa, ettei analysoinnille niin ikään jää aikaan.

Huomaan, että olen tällä viikolla nukkunut todella huonosti joka yö, suorastaan surkeasti. Heräilen, jään valvomaan, herään kukonlaulun aikaan enkä enää saa unta. Hiljaisuus, potkivien poikien ja tasaisen unihengityksen äänen puute herättää minut. Kun siihen lisää pitkät työpäivät ja sen, etten muista tai viitsi syödä tai alkaa tehdä ruokaa, olen aika huonossa jamassa. Olen elänyt cappuccinolla, mansikoilla ja valmiskeitoilla suurimman osan viikosta.

Torstai-iltana tapahtuukin sitten kummia. Minun oli tarkoitus viettää rauhallinen ilta tv:n, kirjan ja saunan parissa, hissutella hiljakseni nyt kun monen päivän jälkeen olen alkanut edes pikkuisen tottua tähän yksinoloon ja iloita sen lähestyvästä päättymisestä.

Mutta töistä saavuttuani tunnen itseni niin väsyneeksi, että päätän käydä hetkeksi pitkäkseni sohvalle. Seuraavan kerran herään vasta, kun on jo hämärää eli tähän vuodenaikaan se tarkoittaa todella myöhään. Olen nukkunut melkein viisi tuntia! Häkellyn asiasta totaalisesti ja ehdin jo ajatella olevani sairas.

Sitten tajuan, että maksoin vain univelkojani. Saatan usein muulloinkin käydä pitkäkseni illansuussa töiden jälkeen sohvalle, torkahtaakin, mutta aina joku minut pian siitä herättää, sillä meidän talossa ei tavallisesti monta hiljaista hetkeä päivän aikana ole.

Mutta nyt ei kukaan herättänyt, ja se tarkoitti syvää, katkeamatonta unta (naapuri oli kyllä käynyt huhuilemassa sillä ulko-ovi oli auki, mutta siitä minulla ei ole mitään hajua. Nukuin kuin tukki. 

Perjantaina herään taas aikaisin, on viimeisen työpuristuksen aika ennen lomaa. Kun ne on tehty, olo on hetken aikaa totaalisen tyhjä: mitä nyt tekisin, kun kaikki velvollisuuteni ovat poissa tai kaukana? 

Kaikista mahdollisista asioista joita voisin täysin rauhassa nyt tehdä, valitsen sen, jonka varmaan pitäisi olla vihoviimeinen valinta. Alan siivota. 

Kuuraan kylpyhuoneen, imuroin, järjestelen tavaroita ja ajatuksiani, pesen pyykkiä ja mieleen kertyneitä tahroja. Se kaikki tulee jostain selkärangasta, kotiäitiys- ja perheenäitivuosien aikana muodostuneesta. Siivoamisessa on juuri nyt jotakin syvästi tyydyttävää ja rauhoittavaa, lähes meditatiivista. Sitä paitsi haluan kerrankin jättää paikat vähän siistimmäksi kesäasukkaita varten, sen tavanomaisen räjähtäneen sotkun sijaan, jonka meidän konkkaronkka jättää jälkeensä lähtiessään matkalle. Pakkaamisen ja arjen lähtöhetkeen saakka jatkumisen keskellä ei ole koskaan aikaa kunnolla siivota. 

Kun olen saanut tarpeeksi tehtyä, otan ja istun sohvalle. En uskalla ottaa torkkuja, mutta toisaalta olen ihan virkeä vielä edellisten jäljiltä. 

Kun ulkona alkaa sataa ja paistaa yhtä aikaa, avaan oven ja astun ulos. Sääilmiö saa ilon kuplahtamaan sisälläni ja samalla sen ikävän kosketuksen, jota alkuviikosta jatkuvasti eri tilanteissa tunsin. Jos lapset olisivat täällä, nyt laulaisin Aurinko paistaa ja vettä sataa, taitaa tulla kesä! He osaavat odottaa sitä joka kerta, kun näin käy. 

Huomenna matkustan Roomaan ja näen jälleen perheeni. Aivan kuten etukäteen aavistelin, viikko on ollut häkellyttävän iso ja erilainen kokemus, isompi kuin osasin kuvitella. Tärkeä ja tarpeellinen se on ollut, oikea juurilleen paluun, oman sisimmän syvimpien sopukoiden tarkastelun ja elämän tärkeimpien asioiden entisestään kirkastumisen viikko. Etäisyys on auttanut näkemään paremmin, sillä se mikä on aivan lähellä jää joskus näkemättä tai siihen salakavalasti tottuu eikä osaa enää nähdä. Viikko on puhdistanut tunteita, riisunut turhaa. Ikävän ja yksinäisyyden tunteista huolimatta se on siis tehnyt myös hyvää. 

Ja kaiken tämän seurauksena lapseni ja mieheni - perheeni - on minulle jos mahdollista, vielä entistäkin tärkeämpi ja rakkaampi. Kaikkeni.