Lämpötilashokista kulinaariseen shokkiin - kuuden päivän paluumatka Italiasta Suomeen

 Perheemme pähkähullu tapa matkustaa Helsinki-Rooma-Helsinki -väliä autolla sai tänä kesänä taas jatkoa. Autolla matkustamisen hyviin puoliin kuuluu, että maisemanvaihdos tapahtuu hitaasti ja vähitellen, niin että siihen ehtii tottua.

On siinä toki huonotkin puolensa. Matkanteko on hidasta ja joskus vaivalloista, jos tielle osuu liikenneruuhkia tai muuta odottamatonta. Istumalihaksia tarvitaan, samoin viihdykettä ja yhteistä puheenaihetta matkaseurueen kanssa. Ja kun lapsiperhe on kyseessä, myös runsaasti ruokaa ja juomaa evääksi. 

Tällä kerralla matkamme kesti poikkeuksellisen kauan, kuusi päivää ja viisi yötä, sillä lähdimme Roomasta hiukan kesken loman kaatopaikkapalon vuoksi (lue edellinen postaus) ja sikäli kun lomaa oli vielä paljon jäljellä, päätimme edetä kaikessa rauhassa.

Puolalaiset pierogit eli lihalla täytetyt eräänlaiset
pastanyytit, on yksi matkan ruokalajeista.

Päivän ajojen pituudeksi tuli 3-8 tuntia, mikä on huomattavasti vähemmän kuin tavanomaiset 9-10 tunnin päiväajomatkat. Aamulla ei ollut kiirettä päästä matkaan, vaan saatoimme nauttia yöpymispaikan mukavuuksista ja aktiviteeteista kuten uima-altaista ja jalkapallokentistä, ja illalla saavuimme kohteeseen ajoissa ja ehdimme syödä illallisen kaikessa rauhassa, käydä kylvyssä ja leikkiä ajan kanssa. 

Ja tietenkin ehdimme nukkua täydet ja hyvät yöunet, eikä herätyskelloa tarvinnut laittaa soimaan aamutuimaan. 

Kaiken järjen mukaan tavallistakin hitaamman siirtymisen etelästä pohjoiseen olisi täytynyt tuntua entistä pehmeämmältä. Yllättäen kävi toisin. Tällä kertaa kaikenlaiset ympäristönvaihdos"shokit" tuntuivat huomattavammilta kuin yleensä. 

Ensimmäinen pysähdys Italian Montecatini Termessä oli vielä pehmeää laskua, olimmehan vielä vankasti Italiassa emmekä edes kovin pohjoisessa vaan reilun kolmen tunnin ajomatkan päässä Roomasta Firenzeen päin. Pari päivää sitten Italiaan oli saapunut Circe eli kylmä ilmavirtaus (italialaiset antavat helleaalloille ja nyt näköjään myös kylmille aalloille nimiä samaan tapaan kuin suomalaiset rakastavat antaa myrskyille nimiä nimipäiväkalenterin mukaan. Circe sai nimensä kreikkalaisen mytologian Circe-jumalattaren, ihmiselle kaikenlaista haittaa ja onnettomuutta aiheuttaneen pitkätukkaisen viettelijän ja tuulentekijän mukaan), ja kylmeneminen tuntui myös Montecatini Termessä.

Itseoikeutettu matkamuisto loman kylmältä loppupuolelta,
DonnaCirce -viini normalaisesta ruokakaupasta.

Circe tarkoitti kahdenkymmenasteen iltalämpötiloja ja päivällä vain vaivoin kolmenkymmenen tuntumaan kohoavia asteita. Yöllä nukuimme yhä ilman peittoa ja hihattomassa yöpaidassa, eikä missään vaiheessa tarvinnut palella, mutta ei tosin myöskään ylen määrin hikoilla. Lämpötila oli suloisen ja miellyttävän sopiva. 

Illallisen nautimme Montecatini Termen keskuspiazzalla pizzeriassa, jossa pizzat maistuivat keskivertoitalialaisille pizzoille, eivät parhaimmille mitä Italiasta saa, mutta silti oikein herkullisilta.

Jos olisimme tienneet, mitä meitä seuraavana iltana Saksan Münchenissä odottaa, olisimme nauttineet viimeisistä italialaisista pizzoistamme huolellisemmin. Mikään ei kuitenkaan valmistanut siihen, mikä odotti. Hotellin ravintola näytti ihan tavalliselta ravintolalta ja oli sitä paitsi lähes täynnä ruokailijoita. 

Tilasimme pastaa, pizzaa ja wienerschnitzeliä, vähän kaikkea siis. Tarkemmin sanottuna tomaattikastikepastaa, pestopastaa ja kinkku-salamipizzaa. Pasta-annokset näyttivät pöytään saapuessaan aivan normaaleilta pasta-annoksilta, mitä ei aivan voinut sanoa keskimmäisen lapsemme tilaamasta pizzasta. 

Pizzan ulkonäkö oli suoraan sanottuna luotaantyöntävä. On vaikea kuvitella, että edes epäonnistunein kotona valmistettu pizza olisi näyttänyt huonommalta. Lapsen suupielet olivat kääntyneet alaspäin jo pizzan näkemisestä, mutta sen maistamisesta ne vasta alaspäin kääntyivätkin.

Äiti en pysty syömään tätä, hän nyyhkytti tietäen oman maineensa nirsona syöjänä ja siksi usein nuhdeltuna ruuan syömättä jättämisestä. Maistoin pizzasta palasen minäkin ja se varmisti asian: ruoka tosiaan oli syömäkelvotonta, tällä kertaa lapsen nirsoudella ei ollut mitään tekemistä sen kanssa ettei pizza maistunut. 

On vaikea kuvailla sitä, miltä se maistui. Pohja oli paksuhko ja kova, tomaattikastikkeen makua mahdoton erottaa paksun juustokerroksen alta. Kuivuneet ja palaneet kinkku- ja salamiviipaleet täplittivät pizzan pintaa erittäin epähoukuttelevina. Pahinta oli juuston maku: eltaantunut, rasvainen, aivan liian vahva pizzajuustoksi. Mozzarellaa se ei muistuttanut edes etäisesti. 

Maailman kamalimmasta (?) pizzasta tuli otettua kuva vasta,
kun olimme sen jo leikelleet, toisen puolikkaan maistelleet ja kinkut
nyppineet koiralle iltaruuaksi.

Päädyimme lapseni kanssa jakamaan pestopasta-annokseni, josta vatsa kyllä tuli täyteen, mutta maku oli niin outo, että heti kun pahin nälkä lähti, enää ei tehnyt mieli syödä yhtään ylimääräistä haarukallista. Oudointa olivat cashew-pähkinät, joita annokseen oli ympätty. 

Tomaattikastikepasta oli kuopuksen mukaan "puistoruuan makuista", mikä tarkoitti muutamien haarukallisten syömistä ja suuren osan annoksesta jäämistä lautaselle. Lapsen ilmeestä päätellen kyseessä ei kuitenkaan ollut edes puistoruuan veroinen makuelämys (puistoruoka useimmiten lapselle kuitenkin maistuu), vaan syöminen oli aika pakkopullaa.

 

Ainoa mikä maistui kaikille olivat schnitzeleiden ranskalaiset perunat. Niillä lopulta lasten vatsat suurin piirtein täyttyivät. Poistuimme ravintolasta kulinaarisen shokin vallassa, toki kiittäen ruuasta jota tänäkin iltana olimme vatsamme täytteeksi saaneet, mutta silti ihmetyksen vallassa: miten vain muutama sata maantieteellistä kilometriä saattoi muuttaa näin perusteellisesti kaiken, vaikka periaatteessa niin raaka-aineet kuin osaaminen ovat molemmissa paikoissa samat.

Tomaatti, juusto, vehnäjauho, salami - muutama raaka-aine joiden yhdisteleminen mukiinmeneväksi pizzaksi ei pitäisi olla mahdoton tehtävä, ei ainakaan ravintola-alan ammattilaisilta. Ja silti ero oli tätä luokkaa. 

Elämämme kamalimman makuinen pizza!

Kulinaarinen shokki ei ollut ainoa radikaali muutos Italian ja Saksan välillä. Olimme lähteneet Montecatini Termen reilusta kahdestakymmenestä asteesta, italialaiseksi kesäsääksi viileästä ilmanalasta, ja matkan aikana lämpötila laski laskemistaan.

Lopulta Münchenissä asteita oli enää kymmenen. Näimme auton ikkunasta ihmisten kävelevän ulkona toppatakeissa ja kaulahuiveissa, auton ilmastoinnin olimme sulkeneet jos jossakin Itävallan puoleisten Alppien kohdalla eikä sitä enää sen jälkeen tarvittu.

Lämmitystä sen sijaan tarvittiin. Viimeiset sata kilometriä ennen Müncheniä kuluivat auton yskähtelevää lämmitystä säätäessä; on kuin sekään ei olisi enää tottunut siihen, että pitkin puhaltaa lämmintä eikä kylmää ilmaa matkalaisille.

Menomatkalla, sillä jonka perheeni teki ilman minua, koko Saksan ylitys oli taittunut sen sijaan 30 asteen helteessä. 

Voi Circe, minkä teit!

Seuraavat kaksi yötä yövyimme Puolassa, ensimmäisen Saksan-rajan tuntumassa Slubicessa ja toisen Liettuan rajan lähellä Suwalkissa. Molemmissa meitä odotti edellisiltä matkoilta tuttu hotelli, joten tiesimme etukäteen mitä odottaa kulinaarisessa mielessä. 

Osin siksi, ja osin saksalaista huomattavasti paremman keittotaidon ansiosta illalliset puolalaisten hotellien ravintoloissa olivat myönteisiä kokemuksia. Sellaista pehmeää laskua italialaisesta keittiöstä kohti Suomea. Kana-nuudeli keittoa, carbonara-pastaa, juuresraasteita, suolakurkkuja ja Suwalkin hotellista pierogeja, eräänlaista täytepastaa liha- ja ankkatäytteillä. 

Eihän niitä Italian keittiöön voinut verrata, mutta Saksan-kokemuksen jälkeen ne maistuivat suorastaan erinomaisilta. Pahin kulttuurinen shokki siis helpotti, mutta samaa ei voinut sanoa lämpötilashokista. Kesä ei osoittanut lämpimämpiä puoliaan Puolassakaan eikä edes Latvian Riikassa, jossa vietimme matkan viimeisen yön. 

Hotellissamme ei ollut ravintolaa, joten jouduimme hotelliin saapumisen jälkeen ensi töiksemme etsimään auki olevan ravintolan lähikortteleista. Mikä tuuri, sellainen löytyi lyhyen etsimisen jälkeen ja kaiken lisäksi italialainen! 

Da Sergio -ravintolassa huomasimme todeksi jälleen kerran sanonnan, että minne tahansa menetkin ja löydät italialaisen ravintolan, syöt hyvin. Oli vähän kuin olisi kotiin tullut. Acqua Panna -vettä ja salaatin tykötarpeita myöten kaikki oli hyvää ja tuttua, ja kulinaarinen shokki sai hetkeksi helpotusta. 

Ravintolan ikkunasta katselimme sadetta, joka oli yllättäen alkanut ja rummutti ikkunalautaa, ryöpytti asfalttia ja sai ohi kulkevat ihmiset avaamaan sateenvarjojaan tai suojautumaan kastumiselta takin pään päälle levittämällä. 

Kun olimme saaneet syötyä, sade oli tauonnut ja vain märkä asfaltti ja vesilammikot kertoivat äskeisestä vedenpaisumuksesta. Suojasimme lasten hartiat kylmältä pitkähihaisilla, vedin takin omillekin harteilleni ja sitten kiiruhdimme kohti hotellihuoneen lämpöä. Kuuman kylvyn jälkeen pujahdimme peittojen alle ja kävimme nukkumaan, nukahdimme niin nopeasti kuin vain voivat nukahtaa matkalaiset, jotka ovat tehneet automatkaa viisi päivää Italiasta saakka.

Vasta aamulla tajusin, että tämä oli ensimmäinen yö sitten Italiaan saapumisemme jälkeen, kun olimme nukkuneet yöpuku päällä paksun peiton alla. Kaiken lisäksi olin juonut lämpimän iltateen ennen nukahtamista. Olimme palanneet todellisuuteen siis, kaikin puolin.

Seuraavana aamuna edessä oli enää pari hassua ajotuntia Tallinaan ja viimeinen etappi, laivamatka, ennen koti-Suomeen saapumista. 

Näkymä riikalaisen hotellin ikkunasta. 

Kaikeksi yllätykseksi Suomessa meitä odotti lämpimämpi ja aurinkoisempi ilma kuin koko matkan aikana sitten Italian jälkeen. Lämpömittari on näyttänyt jopa 23 astetta, ja enin osa päivistä on ollut auringonpaistetta. 

Sellaisia kesän laimeita rippeitä siis. Hieman armoa ennen pitkää kylmää kautta, joka on väistämättä edessä. Rooman-isovanhemmat kertovat Skype-puheluissa hiki valuen epätavallisen Circe-kylmyyden olevan mennyttä aikaa ja lämpötilojen olevan taas "aivan liian kuumia", mikä tarkoittaa 35-38 astetta.

Täällä kotona vedän aamulla sängystä noustuamme fleece-takkia ylleni, hakeudun auringon lämpöön aina kun sellainen lämmin hetki suodaan ja muistelen hiukan ihmetellen parin viikon takaista kuumuutta, jonka keskellä elimme. Oliko se totta ollenkaan, onko sellaista lämpöä olemassakaan? Vai kuvittelimmeko vain?

Koti-Suomessa muuttuu moni muukin asia kuin vain lämpötila. Ruuaksi voimme onneksi kokata itse italialaista, jota vuosien varrella olemme oppineet kokkaamaan tavalla, joka kirkkaasti voittaa esimerkiksi saksalaisen hotellin "pizza"hirvitykset. 

Emme kuitenkaan voi muuttaa säätä tai ilmastoa, tai sitä faktaa että Suomeen palaaminen Italian jälkeen on aina myös eräänlainen ympäristönvaihdos- ja arkkitehtuurishokki. Miksi ihmeessä kaikissa maailman kauniista paikoista, Narnista, Normasta, Dolomiittien vuoristoista ja Välimeren rantakohteista, asumme tällaisessa mitäänsanomattomassa paikassa, suomalaisessa lähiössä, joka kesällä toki on ihan mukiinmenevän näköinen vihreine puineen, mutta joka suurimman osan vuotta on pelkkää kuraa ja pimeyttä?

Paikassa jossa talot ovat harmaata betonia, sieluttomia laatikoita ja värittömiä toimistoja, jossa ei ole hiventäkään kauneutta? Kun voisimme asua Normassa tai Narnissa, jossa näkyvät ja tuntuvat sekä roomalais- että keskiaikaiset juuret ja horisontissä siintävät vuoret ja meri? Tai voisimme joka aamu avata ikkunat ja ovet vuorille tai meren aalloille. 

Ikkunanäkymä Norman loma-asunnosta. 

Näkymä Norman loma-asunnon ulko-ovelta. Normasta löytyy
yksi Euroopan parhaimmista paikoista harrastaa riippuliitoa.

Narnin hostellin parvekkeella.

Sen sijaan asumme täällä kylmässä pohjoisessa, kaukana lämmöstä ja hyvästä ruuasta, kaukana ihmisistä jotka kaikkein eniten ja vilpittömimmin haluaisivat asua lähellämme. Asumme täällä koska tänne on elämä meidät vienyt ja tänne olemme elämämme rakentaneet, eikä kaiken sen siirtäminen ole enää helppoa ja yksinkertaista. 

Joka kerta se kirpaisee, paluu ja kaikki muutokset matkan varrella. Mutta silti kotiin on myös selittämättömän hyvä tulla. Koti on koti, sijaitsipa se sitten missä tahansa, ja sellaisena maailman paras paikka.