Mustikkapasta

Minua kiehtoo ajatus, että tässä me kaikki olemme tässä elämässä oppimassa jotakin. Monen muun asian lisäksi se tarkoittaa sitä, että meidän on tarkoitus kohdata juuri niitä asioita, joita pelkäämme tai karsastamme.  Usein sitä kutsutaan pään hakkaamiseksi seinään, traumoja kohti hakeutumiseksi, epämukavuusalueelle joutumiseksi. Elämän tarkoitus (tai yksi niistä) on oppia juuri niistä asioista, jotka tuntuvat ikävimmiltä, pelottavimmilta ja epämukavimmilta.  Yksi tällaisista asioita on minulle jo pitkään ollut ajatus nuorimman lapsen ensimmäisestä koulupäivästä. Kaikki lasten kasvuun liittyvät siirtymäriitit ja muutokset toki kauhistuttavat, mutta kuopuksen kouluunmeno on ollut tässä joukossa erityisen kauhistuttava muutos. Voi sitä päivää, jolloin nuorimmaiseni aloittaa koulun, ajattelin jo vuosia sitten. Esikoisen koulunaloituksesta opin, kuinka dramaattinen tapahtuma ensimmäinen koulupäivä on: lapset kutsutaan koulun pihalla nimeltä vanhempiensa huomasta luokkaryhmiin, ja sitten he

 On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Hetkiä, jolloin maailman osaset, yksilön maailman tai koko maailman tai kuten usein tapahtuu, molemmat lomittain, liikahtavat ja siirtyvät uuteen asentoon. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen, sillä kerran liikahtaneita osia ei entiseen asentoon enää saa. Sellainen hetki koitti perjantaina 9. elokuuta meidän pienelle perheelle. Ajoimme keskellä puolalaista maaseutua, kolmatta päivää matkalla Rooman-mummolasta kotiin. Olimme pari tuntia sitten pysähtyneet lounaalle hampurilaisbaariin, haukanneet lounaamme ja oikoneet autossa istumisesta jäykistyneitä jalkojamme pysähdyspaikan kävelyteillä. Varsova lähestyi, vielä oli neljä tuntia sen päivän yöpymispaikkaan Suwalkiin. Viimeinen auringonlasku Roomassa ennen lähtöä. Navigaattori hävisi puhelimen näytöltä sen merkiksi, että tulossa oli puhelu. Taasko joku puhelinmyyjä siellä häiritsee, ehdimme ajatella, ennen kuin näimme että puhelu oli tulossa Italian-sukulaiselta. Ah, sielläkö se serkku nyt oli tapaamass

Viime yönä ne tulivat kaikki, roomalaisen esikaupungin öiset äänet, yksi toisensa jälkeen, kuin vanhat tutut vuosien takaa. Kuin muistutuksena menneestä, kai, tai sitten kertoakseen, että jotakin on tässä maailmassa pysyvääkin. Ne tulvivat avonaisista ikkunoista vaivatta sisään, ja vaikka tiesin että ikkuna olisi parasta sulkea, en voinut sitä kuumuuden takia tehdä.  Ensin roska-auton käynti jätesäiliöiden siirtelyineen siinä kuuden pintaan. Sen jälkeen hieman ennen seitsemää nousi muutama aamulento lähteiseltä Ciampinon lentokentältä jylinä taivaankantta halkoen. Ja kuin ihmeen kaupalla, vuosien tauon jälkeen, myös kaikkien puutarhahärveleiden turhuusennätyksen haltija, lehtipuhallin, ilmestyi äänimaiseman reunalle lähestymisestä kertovalla kasvavalla volyymilla. Lehtipuhallinta käytetään Italiassa kadunpuhdistuksessa, koska sillä lähtevät irtoroskat kadunvarteen parkkeerattujen autojen alta. Puhaltimen perässä seuraa kadunlakaisuauto, joka imaisee roskat sisäänsä. Härveleiden yhdessä