Hetkiä jolloin kaikki pysähtyy

 On hetkiä jolloin aika pysähtyy. Hetkiä, jolloin maailman osaset, yksilön maailman tai koko maailman tai kuten usein tapahtuu, molemmat lomittain, liikahtavat ja siirtyvät uuteen asentoon. Eikä mikään ole enää niin kuin ennen, sillä kerran liikahtaneita osia ei entiseen asentoon enää saa.

Sellainen hetki koitti perjantaina 9. elokuuta meidän pienelle perheelle. Ajoimme keskellä puolalaista maaseutua, kolmatta päivää matkalla Rooman-mummolasta kotiin. Olimme pari tuntia sitten pysähtyneet lounaalle hampurilaisbaariin, haukanneet lounaamme ja oikoneet autossa istumisesta jäykistyneitä jalkojamme pysähdyspaikan kävelyteillä. Varsova lähestyi, vielä oli neljä tuntia sen päivän yöpymispaikkaan Suwalkiin.

Viimeinen auringonlasku Roomassa ennen lähtöä.

Navigaattori hävisi puhelimen näytöltä sen merkiksi, että tulossa oli puhelu. Taasko joku puhelinmyyjä siellä häiritsee, ehdimme ajatella, ennen kuin näimme että puhelu oli tulossa Italian-sukulaiselta. Ah, sielläkö se serkku nyt oli tapaamassa mieheni  vanhempia, hänhän oli kertonut olevansa menossa kyläilemään lähiaikoina ja luvannut soittaa kun olisi siellä. Mutta soittakoon, eivätkö he muista että olemme autossa matkalla Suomeen, emmehän me voi juuri nyt videopuhelua ottaa, kesken automatkan!

Serkku soitti kuitenkin heti perään uudestaan. Sitten puhelu tuli hänen miehensä numerosta. Siinä vaiheessa aloimme tajuta, että tämä ei ollut mikään kyläilypuhelu, vaan sellainen johon oli vastattava. 

Ihokarvani nousivat pystyyn jo ennen kuin kuulin, serkulla oli sanottavaa: karabinieerit olivat juuri soittaneet, he kertoivat jotakin kauheaa. Äitisi, mamma tua, nyt serkku osoitti sanansa pelkästään miehelleni, on kuollut tänä aamuna. 

Silloin maailmamme pysähtyi. Auto kiisi edelleen moottoritietä, ajoneuvot suhisivat ohitsemme ja vastaantulijoiden kaistalla toiseen suuntaan, ohitimme laiduntavia lehmiä ja kulottuneita niittyjä ja tuulessa taipuvia puita kuten siihenkin asti, maisemat vaihtuivat vauhdilla, mutta omassa maailmassamme kaikki oli liikkumatta. Klik, klak, klok, palaset vaihtoivat paikkaa raskaasti kuin siirtolohkareet - ja sitten hetki oli ohi. Putosimme jälleen vauhtiin, liikkeeseen, eikä mikään ollut enää kuten ennen. 

Se oli tapahtunut ihan yhtäkkiä, mitään ei ollut tehtävissä vaikka ensihoitajat olivat yrittäneet kaikkensa. Serkku kertoi romahtaneista verenpaineista ja sykkeestä, helikopterista joka oli jo tilattu paikalle mutta jota lopulta ei tarvittukaan. 

Onko nonna kuollut, kysyivät lapset kun lopetimme puhelun luvaten soittaa takaisin, kunhan olisimme päässeet seuraavalle huoltoasemalle. Niin on tapahtunut, oli heille vastattava. Itkun ja epätoivon kanssa pääsimme lopulta pysähdyspaikalle, seinistään rapistuneen bensa-aseman parkkipaikalle, jonka reunalla halasimme ja lohdutimme toisiamme. Lämmittikö aurinko kuten oli koko matkan siihen asti lämmittänyt vai oliko ilma on kylmempää, kävikö tuuli kuten oli koko matkan Itävallasta asti tienpientareiden pensaita pyörittäen käynyt, sitä emme huomanneet kuten emme mitään muutakaan.

Oli vain murskaava uutinen joka oli pysäyttänyt kaiken ja joka meidän oli nyt jollain keinolla ymmärrettävä todeksi. Mammaa, nonnaa, anoppia ei enää ollut. Hänen matkansa oli pysähtynyt kaksi päivää sen jälkeen, kun olimme keskiviikkoaamuna lähteneet ajamaan Roomasta kohti koti-Suomea, jäähyväisten jälkeen.

Niissä jäähyväisissä oli muutoksen tuntua jo silloin. Ymmärrän nyt, että se raastava tunne joka minua koko viime ajat ja erityisesti jäähyväisten hetkellä minua on vaivannut, oli juuri sitä, aavistusta muutoksesta.

Pysähdyksiä murheelliselta matkan varrella Roomasta Helsinkiin.

Ei välttämättä ollut kovin vaikeaa aavistella, kun näki nonnan vaikea hengityksen, heittelyt verenpaineessa ja verensokerissa. Koko hänen hauraan ja väsyneen olemuksensa. Silmät, joissa aivan viime päivinä oli erilainen katse kuin koskaan ennen, yhtä aikaa hämmentynyt ja hauras. Kuinka kauan minun pitää vielä jaksaa näin, hän kysyi useaan otteeseen tarkoittaen tilaansa pyörätuolipotilaana, toisten hoidettavana. Milloin kävelen omilla jaloillani taas?

Kukaan ei suoraan hennonnut sanoa, ettei hän omilla jaloillaan enää kävelisi. Se oli ollut selvää jo talvesta lähtien, kun kaatumiset olivat paljastaneet sydämen vajaatoiminnan, aiheuttaneet vamman jalkaan ja pakottaneet viikkojen vuodelepoon. 

Nyt sinä taas kävelet omilla jaloillasi, oli ensimmäisiä ajatuksiani kuolinviestin jälkeen. Nyt jalkasi kantavat taas.

Elämää pysäyttävät hetket tapaavat olla sellaisia, että niillä on paljon erilaisia näkyviä, hankaliakin seurauksia. Ei välttämättä aina, sillä joskus isot muutokset voivat väreillä ja vaikuttaa pelkästään pinnan alla, ainakin aluksi tai ehkä pitkäänkin. 

Tässä tapauksessa nonnan poismenolla oli paljon sekä välittömiä että pitkäkestoisia vaikutuksia. Välittömät vaikutukset tuntuivat heti: matkasuunnitelmamme menivät kertaheitolla uusiksi, jälleen kerran. Tälläkään kertaa ei automatkamme Roomaan sujunut ilman yllätyksiä.

Italialaiseen perinteiseen tapaan hautajaiset pidetään välittömästi, sillä menneinä aikoina vainajan säilyttäminen päivä- tai viikkokausia kuumassa ilmastossa oli mahdoton tehtävä. Tapa on säilynyt myös modernina kylmäsäilytyksen aikakautena.

Äkillinen hautaaminen tarkoittaa, että ei ole aikaa surra, sopeutua, käsittää tapahtunutta. Kuollut on haudattava heti, mielellään seuraavana päivänä, tässä tapauksessa seuraavana maanantaina. Oli vähällä, ettei kukaan meistä, edes oma poika päässyt hautajaisiin. 

Monimutkaisten, kiireessä tehtyjen järjestelyjen jälkeen olemme nyt sunnuntai-iltana majoittuneet Viron pääkaupunkiin Tallinnaan ja sen maamerkin Viruhotellin 11. kerrokseen. Muu perhe odottaa täällä sen aikaa, että mieheni osallistuu äitinsä hautajaisiin Roomassa. Lopulta löytyi kuin löytyikin yksi lento läpi Euroopan, joka mahdollisti osallistumisen eli saapumisen ajoissa ennen kello kymmentä maanantaiaamuna Roomaan. Helsingistä hän ei olisi ehtinyt. 

Suomalaisesta näkökulmasta kiire hautajaisjärjestelyjen kanssa on käsittämätöntä. Edes pojan näkökulmaa ei otettu tässä kiireessä huomioon, puhumattakaan että olisi mahdollistettu meidän muiden rakkaan läheisen menettäneiden osallistumista. 

Kun ihmiseltä evätään pääsy rakkaan läheisen hautajaisiin, on kuin jätettäisiin menettämisen surun jättämä haava auki. Hautajaiset ovat paikka, jossa paitsi surraan ja itketään kuollutta, myös käsitellään tapahtunutta, asetetaan se edes jonkinlaisiin kehyksiin ja hoivataan yhdessä muiden hautajaisvieraiden kanssa jokaisen yksityistä ja kaikkien yhteistä kollektiivista haavaa, jonka suru on aiheuttanut. Ilman hautajaisiin osallistumista siitä jää osattomaksi ja haava jää auki.

Kun äsken istuimme lasten kanssa Virukeskuksen pizzaravintolassa illallisella, yritin paikkailla hautajaisista pois jäämistä ja muistelimme yhdessä nonnaa. Ihmettelimme sitä, että yhtäkkiä olemme tässä, pizzalla Tallinnassa ilman isää, joka matkustaa parhaillaan lentokoneessa kohti Roomaa, jonka juuri muutama päivä sitten jätimme taaksemme.

Nonna oli isän rakas äiti, samalla tavalla kuin minä olen äiti teille, muistutin lapsille ja nuorempien kasvoilla näin sen silmiä avaavan hoksaamisen ilmeen, joka on ominaista lapsille, jotka vihdoin ymmärtävät, että vanhemmat ovat tosiaan eläneet ennen heitäkin ja ovat myös jotakin muuta kuin isä ja äiti. 

Kerroin lapsille ajoista, jolloin heitä ei vielä ollut ja nonna matkusti Suomeen tämän tästä. Kuinka kävimme kahviloissa ja kävelyillä ja kyläilemässä ihmisten luona, eikä nonna ollut jalkavaivoja nähnytkään, puhumattakaan pyörätuolista.

Ja kuinka hän ikionnellisena matkusti Suomeen heti kun hänen ensimmäinen lapsenlapsensa syntyi, ja sen jälkeen joka kerta kun seuraavat syntyivät. Kuinka ylpeä ja iloinen hän oli jokaisesta kolmesta lapsenlapsestaan, eikä koskaan lakannut kyselemästä, quando venite, milloin taas tulette? (mutta senhän lapset muistavat jo itsekin, sillä ei kulunut puheluakaan, ilman ettei nonna olisi tätä  ainakin kerran kysynyt.)

Pizzalla Tallinnassa.

Nyt kun istun Viruhotellin kirjoituspöydän ääressä ja katselen taivaalla kiitäviä poutapilviä, jotka ilta-aurinko valollaan kultaa, alan vasta pikku hiljaa käsittää, mitä todella on tapahtunut. Ettei anoppini todella enää koskaan kysy, milloin tulette, miten monta kuukautta/viikkoa/päivää on vielä. 

Että hän ei odota meitä Roomassa enää. Emme voi enää soittaa hänelle, emme kuule hänen ääntään. Hän ei enää kysy samoja kysymyksiään, joihin joskus jopa hermostuimme: taasko sinä sitä samaa kysyt! 

Kyllä, olisin halunnut nähdä hänet vielä. Olisin halunnut osallistua hautajaisiin. Ennen kaikkea olisin halunnut, että lapseni olisivat päässeet osallistumaan isoäitinsä hautajaisiin. Jos vain niitä olisi ollut mahdollista lykätä edes päivällä, kaikki olisi voinut olla toisin, olisimme ehtineet kotiin asti, saaneet koiran jonnekin hoitoon, löytäneet enemmän lentovaihtoehtoja.

Kapinointini italialaista hautajaiskulttuuria vastaan on kuitenkin turhaa. Niin siellä vain on tapana tehdä, he ovat tottuneet siihen, heille se on aivan normaalia. Jos mukaan ei ehdi, ei ehdi ja sillä selvä. Lapseni oppivat, että tämä on osa heidän italialaista perimäänsä ja kasvavat siihen, ettei edes rakkaimmille läheisilleen välttämättä pääse jättämään jäähyväisiä heidän hautajaisissaan.

Pazienza che tutto passa, kuten nonna tapasi sanoa. Kärsivällisyyttä, kaikki menee ohi. Se oli lause, jota hän toisteli erityisesti sellaisina hetkinä, kun lapset riitelivät, kiukuttelivat tai huusivat kurkku suorana ruokapöydässä tai keskellä piazzaa. 

Yleensä hieman kimpaannuin hänelle tästä, sillä tulkitsin hänen ajattelevan, että pikkulapsiaika oli jotakin hankalaa, jonka nopeasta ohimenosta muistuttaminen toimisi lohdutuksena epätoivoiselle vanhemmalle. En halua, että nämä ajat menevät ohi, vastasin aina hänelle, sillä nämä ovat elämäni parhaita vuosia. 

Vastaukseksi hän hymyili ja nyökkäili, niin niin, et tietenkään ja totta kai ne ovat. Mutta kaikki menee silti ohi.

Kuinka oikeassa hän olikaan! Kaikki menee ohi ja lopulta koko elämäkin kaikkine vaiheineen, kärsivällisyyttä vaativine ja silkkaa onnea tuovine hetkineen. Kuten myös näine omituisine hetkineen, jolloin kotisohvan sijaan olemmekin tallinnalaisessa hotellissa, isä on lentänyt Roomaan ilman meitä ja huomenna nonnalle sanotaan viimeiset jäähyväiset ilman että voimme kaikki olla paikalla, vaikka mitään muuta emme niin haluaisi. 

Näkymä Viruhotellista.