Italialaista melua ja hiljaisuutta

Viime yönä ne tulivat kaikki, roomalaisen esikaupungin öiset äänet, yksi toisensa jälkeen, kuin vanhat tutut vuosien takaa. Kuin muistutuksena menneestä, kai, tai sitten kertoakseen, että jotakin on tässä maailmassa pysyvääkin. Ne tulvivat avonaisista ikkunoista vaivatta sisään, ja vaikka tiesin että ikkuna olisi parasta sulkea, en voinut sitä kuumuuden takia tehdä. 

Ensin roska-auton käynti jätesäiliöiden siirtelyineen siinä kuuden pintaan. Sen jälkeen hieman ennen seitsemää nousi muutama aamulento lähteiseltä Ciampinon lentokentältä jylinä taivaankantta halkoen. Ja kuin ihmeen kaupalla, vuosien tauon jälkeen, myös kaikkien puutarhahärveleiden turhuusennätyksen haltija, lehtipuhallin, ilmestyi äänimaiseman reunalle lähestymisestä kertovalla kasvavalla volyymilla.

Lehtipuhallinta käytetään Italiassa kadunpuhdistuksessa, koska sillä lähtevät irtoroskat kadunvarteen parkkeerattujen autojen alta. Puhaltimen perässä seuraa kadunlakaisuauto, joka imaisee roskat sisäänsä. Härveleiden yhdessä aiheuttama ääni kilpailee menestyksekkäästi kovuudessa kattojen ylle nousevien lentokoneiden jylinän kanssa.

Lehtipuhallin ei tällä kertaa lopulta koskaan tullut lähikadulle asti, toisin kuin se menneinä vuosina säännöllisesti 2-3 kertaa viikossa aamukuudelta teki. 

Kaikki nämä öiset äänet ovat tuttuja vuosien, vuosikymmenien ajalta. Joskus jaksoin niihin hermostua, etenkin silloin kuin minulla ei vielä ollut lapsia ja nukuin jatkuvasti huonosti. Lasten vauva-aikoina hermoilin, että äänet olisivat herättäneet heidät, mutta nopeasti opin etteivät lapseni olleet perineet huonounisuuttani. 

Tänä aamuyönä en hermoillut ollenkaan. Enemmän ihmettelin, että miten ne nyt herättivät. Olen ollut tällä reissulla kuumuuden takia niin väsynyt, että olen aamuisin nukkunut onnellisena kahdeksaan, yhdeksään, kuulematta mitään muuta kuin etäisesti unen taakse jotakin pientä.

Monet äänistä ovat vuosien myötä muutenkin vähentyneet. Esimerkiksi lentoliikenne Ciampinossa on vähentynyt murto-osaan entisestä. Jäteala puolestaan on käynyt Italiassa läpi mullistuksen kierrätyksen yleistymisen myötä, minkä seurauksena meluisat yleisjäteautot ja valtavat roskasäiliöt ovat vaihtuneet pienempiin, maltillisesti ääntä pitäviin muoviroska-, kartonkiroska- , biojäte- jne. autoihin sekä pikku säiliöihin. Aamutuimaista lehtipuhaltimen käyttöä vastaan tajusivat varmaan paikalliset itsekin ryhtyä viimein kapinoimaan.

Tämänkertainen Rooman-reissumme on sujunut ihmeellisen tuntuisesti ilman suurempia kommelluksia. Viime matkoille osuneet sairastumiset ja kaatopaikkapalot ovat saaneet melkein jo tottumaan siihen, että aina jotakin odottamatonta sattuu. 

Tällä kerralla kaikki on ollut kuten ennenkin, mutta kaikkea olemistani on vaivannut ajatus kaiken muuttumisesta. Katson lapsiani, jotka kasvavat niin vauhdilla, että hyvä jos joka hetki omikseni tunnen. Olemme tehneet samoja asioita joita joka kesä täällä teemme - uineet rannalla ja uima-altaassa, käyneet ravintolassa ja jäätelöllä, tavanneet ystäviä ja sukulaisia - mutta minulla on välillä outo tunne kuin katsoisin kaikkea sitä tuttua aivan uudesta näkökulmasta.

Siitä kulmasta, että lapset todella ovat nyt jo näin isoja, että me vanhemmat olemme tosiaan jo näin vanhoja, ja ennen kaikkea isovanhemmat, he vasta vanhoja ovatkin. Nonno tuskin jaksaa käydä hakemassa joka-aamuisen lehtensä kioskilta, ja hänen selkänsä on painunut jälleen vähän enemmän kumaraan, kun hän kurottuu katsomaan parvekkeelta meidän muiden menoa leikkipuistoon, jäätelöbaariin, kauppoihin, paikkoihin joihin hän vielä vähän aikaa sitten itsekin vaivatta mukana seurasi.

Nonna on palannut sairaalasta kotiin vastoin lääkäreiden arviota ja suositusta. He sanoivat, ettei nonnasta olisi kotiasujaksi, mutta niin vain hän on nyt asunut kotona helmikuusta asti. Alakerran huoneet täyttyvät tässä huushollissa aivan ennennäkemättömistä härveleistä, pyörätuoleista ja nostolaitteesta, ja niiden avulla pääsemme kaikki yhdessä alakerran kahvilaan. 

Koti täyttyy myös kotisairaanhoitajista, jotka hoitavat nonnaa kolmesti päivässä. Sydänlääkäri kävi viime viikolla, hänen mukaansa nonnan tilanne on nuoralla etenemistä, jossa jokainen sivuaskel voi olla kohtalokas. 

Kaksikymmentä vuotta sitten nonna eli anoppini vei minua autollaan ympäri Roomaa shoppailemaan ja kahviloihin. Hän kulki ketterästi jyrkimmätkin kierreportaat ja harjoitti kuntoaan juoksumatolla. Hän oli silloin vain 12 vuotta vanhempi kuin minä nyt ja suurin piirtein saman ikäinen kuin omat isosisarukseni ovat nyt.

Tajusin tämän asian pari päivää sitten, kun istuin anoppini sairaalasängyn vieressä ja patistin häntä juomaan enemmän vettä, kuten lääkäri oli ehdottomasti käskenyt tehdä. Anoppi hengitti raskaasti, sillä huoneessa oli tukalan kuuma tuulettimesta huolimatta ja ilmastoidussa huoneessa hän ei halua nukkua. 

Ja kun ajatus tuli päähäni, en päässyt siitä enää eroon, ja äkkiä myös minun alkoi olla vaikea hengittää. Elämän loppupään läheisyys konkretisoitui niin rajusti, että se esti hengittämästä kunnolla. Tätäkö se nyt tästä lähin on, sairaalasänkyjen vieressä istumista, luopumista, lääkerasioiden paljoutta, lisääntyviä vaivoja, nostalgiaa menneeseen joka ei enää koskaan palaa?

Viereisessä huoneessa kaksi nuorimmaistani leikki autoleikkejään, heidän kuuluvat äänensä kaikuivat avoimista ovista niin kovana, että nonna ei taatusti saanut nukuttua. Se ei kuulemma häntä kuitenkaan haitannut. Niin paljon on hiljaisuutta, sitten kun te ette täällä ole.

Lasten  leikkien äänet saivat hengityksen kulkemaan vähän paremmin. Hiljaisten huoneiden, kehojen rapistumisen, vanhenemisen ja luopumisen rinnalla on onneksi myös kasvua, kukoistusta, pursuavaa ja äänekästä elämää.

Vielä ainakin jonkin aikaa. Pelottavana häilyvät yhä lähempänä ne päivät, jolloin lapset ovat kasvaneet, lakanneet leikkimästä ja muuttaneet kuka minnekin, ja sitten omatkin huoneemme ovat hiljaisia kuin hauta. En halua ajatella sitä vielä, mutta joskus ajatukset kumminkin tulevat. Varsinkin, jos lasten huoneessa vallitsee epäilyttävä hiljaisuus.

Silloin tiedän, että he ovat joutuneet pahimman lapsuuden- ja leikintappajan eli puhelimen pauloihin, ja riennän puuttumaan asiaan. Lopputulos on aina yhtä ihmeellinen: kun kerron, että puhelinaika on tältä erää loppu ja vien puhelimen heidän ulottuviltaan, he jatkavat leikkejään siitä mihin olivat jääneet sillä hetkellä, kun käsi oli harhautunut puhelimeen. 

Hiljaisuus, olkoon se sitten vanhuuden tai lapsuuden hiljaisuutta, on joka tapauksessa epämiellyttävää. Vanhuuden hiljaisuus tulee siitä, että ihmiset ympäriltäsi ovat hävinneet ja kehosi on liian uupunut tehdäkseen muuta kuin levätä sängyssä.

Lapsuuden hiljaisuus on omalla tavallaan pahempaa. Se on vastoin lasten luontaista olemista, joka on äänekästä, mielikuvituksen täyttämää ja vauhdikasta. Puhelin tappaa sen kaiken, tuo haudanhiljaisuuden sinne missä sitä ei pitäisi olla. 

Olen ottanut lasteni viimeisten varhaislapsuusvuosien pyhäksi tavoitteekseni taistella tätä hiljaisuutta - eli puhelinta vastaan niin pitkään kuin kykenen. Sen vuoksi olen tiukkisäiti, joka antaa lapselle puhelimen aikaisintaan kymmenvuotiaana ja rajoittaa sen käyttöä nalkutukseen asti ja silläkin uhalla, ettei kukaan koulukaveri halua tulla meille koulun jälkeen, koska "siellä ei kuitenkaan saa pelata."

Eilen illalla leikit jatkuivat yhteentoista saakka. En hennonnut niitä keskeyttää, varsinkin kun ensi viikosta lähtien koulu pitää taas huolen siitä, ettei iltamyöhään voi leikkiä. Avonaisista ikkunoista ja ovista leikkien äänet kantautuivat nonnan huoneeseen ja varmasti ulos lähinaapureiden parvekkeillekin saakka, mutta italialaiseen elämänmenoon ja -rytmiin ne sulautuivat aivan vaivatta.

Jos lehtipuhallin saa huutaa kadulla kuudelta aamulla, niin aivan varmasti lapset saavat huutaa kello yhdeltätoista illalla.