Mitä eniten pelkäsin, jäikin tulematta – kuopuksen tavanomaisesta poikkeava koulunaloitus

Minua kiehtoo ajatus, että tässä me kaikki olemme tässä elämässä oppimassa jotakin. Monen muun asian lisäksi se tarkoittaa sitä, että meidän on tarkoitus kohdata juuri niitä asioita, joita pelkäämme tai karsastamme. 

Usein sitä kutsutaan pään hakkaamiseksi seinään, traumoja kohti hakeutumiseksi, epämukavuusalueelle joutumiseksi.

Elämän tarkoitus (tai yksi niistä) on oppia juuri niistä asioista, jotka tuntuvat ikävimmiltä, pelottavimmilta ja epämukavimmilta. 

Yksi tällaisista asioita on minulle jo pitkään ollut ajatus nuorimman lapsen ensimmäisestä koulupäivästä. Kaikki lasten kasvuun liittyvät siirtymäriitit ja muutokset toki kauhistuttavat, mutta kuopuksen kouluunmeno on ollut tässä joukossa erityisen kauhistuttava muutos.

Voi sitä päivää, jolloin nuorimmaiseni aloittaa koulun, ajattelin jo vuosia sitten. Esikoisen koulunaloituksesta opin, kuinka dramaattinen tapahtuma ensimmäinen koulupäivä on: lapset kutsutaan koulun pihalla nimeltä vanhempiensa huomasta luokkaryhmiin, ja sitten he häviävät opettajansa johdolla koulurakennuksen uumeniin.

Ensimmäisen koulupäivän iltana leikkipuistossa.

Voisiko selkeämmin ja konkreettisemmin ilmetä siirtymä varhaislapsuudesta ja perheen hoivasta yhteiskunnan ja koululaitoksen vaikutuspiiriin, kotikasvatuksesta kouluputkeen? Varsinkin näin lähes kokonaan kotihoidettujen lasten kohdalla siirtymä on valtava muutos. Kolmesta lapsestani vain nuorimmainen aloitti (puoli)päivähoidon viskarivuonna, muut olivat kotihoidossa esikouluun asti. Ja esikoulussa he kävivät vain esiopetusajan eli neljä tuntia, ja kuopuskin oli päivähoidossa esikoulun jälkeen vain kahtena päivänä viikossa.

Ja vaikkei ottaisi huomioon omien lasteni tavallista suurempaa kotihoidon osuutta heidän varhaislapsuudessaan, on koulun aloitus jo itsessään aina suuri, mullistava tapahtuma. Ei vain lapselle itselleen, vaan myös vanhemmille. Koulun aloitus edustaa merkittävää rajapyykkiä varhaislapsuuden, pienen lapsen ensimmäisten vuosien päättymistä. Koulu imee heidät sisäänsä, vaikuttaa heihin jopa enemmän kuin vanhemmat ja oma perhe, varsinkin mitä pidemmälle kouluputki etenee.

Ja kun se loppuu, lapsi tupsahtaa ulos pituutta venähtäneenä teininä, aivan toisena ihmisenä kuin se pieni ekaluokkalainen, joka putkeen astui. Jos hyvin käy, hänestä on kasvanut tulevaisuuteen toiveikkaasti suhtautuva, tasapainoinen ja uusia asioita oppinut nuori. 

Huonommassa tapauksessa koulu on rikkonut hänet, murskannut toiveet ja tulevaisuudenuskon. 

Liian usein käy viimeksi mainitun tavoin. Ja tämä varmasti on jokaisen vanhemman suurin pelko, kun lapsi koulun aloittaa. Siksi hetki on niin tunteikas, siksikin. Jo se on tunteikasta, että lapsen elämän ensimmäiset, suloisimmat vuodet ovat ohi, puhumattakaan siitä, että koulun myötä alkaa koulun ja koulukavereiden suuri vaikutus lapseen, hyvässä ja pahassa. 

Mutta lisäksi mukana on pelko siitä, että koulun julma maailma tuhoaa lapsessa jotakin. Tavallaan se aina tuhoaa, sillä koulun alku ja kouluputki tapahtuu yhtä aikaa lapsen kasvun ja muuttumisen kanssa joka tapauksessa. Ja koulusta tarttuu opin ja kavereiden lisäksi mukana aina myös jotakin kielteistä. 

Erityisesti nuorimman lapsen koulun aloitus on vanhemmalle herkkä paikka. Olen aina tiennyt tämän, ja pelännyt tapahtumaa niin kauan kuin olen ollut äiti. Voi sitä päivää, kun kuopus joskus menee kouluun, silloin lapset ovat jo kauhean isoja, kaikki ihana aika on elämässä ohi ja sen parhaimmat vuodet! Näin olen ajatellut pitkään.

Esikoisen ja keskimmäisen koulunaloituspäivään varauduin nenäliinapaketilla, jolla olikin jonkinasteista käyttöä kummassakin tapauksessa. Kuopuksen koulunaloitusta kieltäydyin tarkemmin edes ajattelemasta, sillä jo ajattelu sai kyynelkanavat turpoamaan. 

Kuopuksen ensimmäinen koulupäivä oli kauhea ajatus, jota en halunnut ajatella. Pelkäsin sitä liikaa.

Siksi oli lähes ironista, että en joutunut sitä päivää koskaan kokemaan. Ensimmäinen koulupäivä jäisi kuopukselta väliin, sen tajusin jo heinäkuussa, kun varailimme kesälomamatkaa lasten mummolaan Roomaan. Aikataulujen ja lentojen vuoksi jouduimme ottamaan lapsille kaksi  ylimääräistä lomapäivää, sillä he aloittaisivat koulut vasta maanantaina, kun Suomen koulut virallisesti alkaisivat jo torstaina 8. elokuuta.

Kun tajusin, ettei minun koskaan tarvitsisikaan katsella ja kuunnella lapseni nimen kutsumista koulun pihalla ja hänen häviämistään luokkaryhmän mukana koulurakennukseen, melkein nauroin ääneen. Olin kaikki nämä vuodet pelännyt aivan turhaan. 

Naapurin tuomia pihakukkia.

Lopulta kuopus aloitti koulun kokonaiset neljä päivää myöhemmin kuin luokkatoverinsa onnettomien tapahtumien vuoksi, joista kirjoitin viime postauksessa. Kun muut suomalaislapset aloittivat jo toista kouluviikkoaan, me vietimme kummallisia lisälomapäiviä Tallinnassa odottaen miestäni äitinsä hautajaisista Roomasta. 

Kun keskiviikkona sitten mieheni kanssa saattelimme kuopusta kouluun, oli tapahtumassa jotain niin arkista, ettei se saanut edes minunlaisessani ääriherkässä ihmisessä itkunpoikastakaan aikaan. Poika riensi eskarista tuttujen luokkakavereiden seuraan koulun pihalla niin luontevasti, että oli melkein kuin hän olisi ennenkin koulua käynyt.

Saatoimme hänet luokkaan asti ja juttelimme hetken opettajan kanssa. Sillä välin kuopus oli jo löytänyt paikkansa pulpettirivistössä ja istui tuolillaan valmiina oppimaan. Halasin häntä, muistutin siitä että opettajaa ja hänen ohjeitaan täytyy aina kuunnella ja toivotin hyvää ensimmäistä koulupäivää.

Sitten lähdimme mieheni kanssa luokasta. Kurkussa tuntui haalea kuristus, silmän reunoissa kuumotti mutta ei läheskään kyyneleeksi asti. Sitten olimme jo kotona, ja oli aika jatkaa työpäivää. 

Olo oli hölmistynyt, helpottunutkin.

Siinäkö se oli, se kauan pelätty koulunaloitus? Olin ehkä ollut onnekas tai asia muuten vain oli nähty parhaimmaksi järjestää tällä tavoin. Minun ei tarvinnutkaan koskaan kohdata kuopuksen ensimmäistä koulupäivää, sitä dramaattista hetkeä nimenhuutoineen. Se mitä eniten pelkäsin, jäikin tulematta. 

Joskus siis asiat menevät näinkin päin. Se mitä pelkää, ei koskaan tulekaan eteen. Vaan pelko itsessään pitää huolen siitä, että asia tulee kohdattua ja siihen henkisesti valmistauduttua. Oppitunti voi olla niin riittävä, ettei todellista kohtaamista koskaan tarvita.

Ja kuitenkin, lopuksi, päädyn samaan tuttuun ajatukseen: kaikki, aivan kaikki tässä elämässä on opiksi ja opetukseksi. Jokainen pelko, epämukavuus ja vaikeus on mahdollisuus kasvaa ja valaistua, tämän maailman tiellä kohti suurempaa valoa.